Jokainen valitsee tarinalleen lopun

Thaimaalaisen Chukiat Sakwirakulin kauniissa ja kyynelkanavat avaavassa elokuvassa The Love of Siam kaksi teiniä rakastuu ja he saavat toisiltaan tukea ja turvaa muutoin niin myrskyävissä elämissään. Koska he ovat samaa sukupuolta rakkaus on kiellettyä. Toisen äiti laittaa kapuloita rattaisiin. Muille suhde on ihan ok ja lopulta matriarkkakin heltyy ja siunaa liiton. Kaikki on upeasti ja on ihanan kaavamaisen loppukohtauksen vuoro: väärinkäsitys, odotusta, juoksua. Viimein yhteenkohtaaminen ja: “I can’t be with you as your boyfriend. But that doesn’t mean that I don’t love you”. Molemmat jatkavat elämäänsä omillaan. Tunnen itseni petetyksi.

Siinäpä malliesimerkki huonosta lopusta. Sellaisesta, joka herättää tunnetilana lähinnä ärsytystä. Muita yhtä typerryttäviä loppuja on esimerkiksi Steven Spielbergin The Terminalissa sekä R.K. Narayanin kirjassa Kilpimaalarin rakkaus. Älä koske niihin jos olet romantikko.

Kun uppoutuu kirjan tai elokuvan maailmaan, alkaa myötäelää niiden hahmojen elämää. Henkilöistä tulee läheisiä ja heille toivoo hyvää. Huonoissa lopuissa tekisi mieli huutaa heille järkeä päähän. Mitä väliä on muulla maailmalla, kun teillä on toisenne! Perinteisissä suurissa rakkaustarinoissa on onneton loppu. Niissä toinen tai molemmat rakastuneista kuolevat. Käsi kädessä, rohkeina, yhdessä loppuun asti. Kuolemasta huolimatta tällainen on onnellisempi loppu kuin edellä mainituissa, joissa rakkaus jätetään käyttämättä.

Oikeassa elämässä rakkautta heitetään hukkaan muka rationaalisten syiden takia aivan tarpeeksi. Miksi ihmeessä tuhlata fiktiota, jossa kaikki on mahdollista, samaan?

Ei hanska kauas kädestä putoa

Monesti on minua mietityttänyt, että miten edes voi päätyä ojankaivajaksi, pihanlakaisijaksi tai muihin sellaisiin ammatteihin, jotka eivät juuri koulutusta vaadi. Kuka niihin haluaa? No ei kukaan, mutta silti niihin päädytään ja niissä työskennellään ajatellen, että neljältä pääsen kotiin - olen vapaa. Hanttihommat muovaavat ajattelumme siihen dualistiseen uskoon, että kasilta alkaa työ, neljän jälkeen elämä. Jos nyt rankan duunin jälkeen jaksaa. Olut auki, Urheilukanava pyörimään - this is living!

Menin viisitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa asfalttiasemalle töihin. Minä lakaisin pihaa, siivoilin sotkuja, tein sellaisia töitä joita ei kukaan muu muuten tekisi. Mutta tiesin että pesti kestäisi vain kuukauden, joten päivästä toiseen oli helppo rämpiä, koska sen tiesi loppuvan. Menin asemalle vuosi toisensa jälkeen ja nyt olen siellä viidettä kertaa, eikä työsopimuksessakaan tällä kertaa määritellä, kuinka kauan pesti kestää. Miksi olen tällä taas, enkä vieläkään tee juuri mitään?

Hain reilu vuosi sitten opiskelemaan kirjallisuustieteitä, enkä päässyt. Sitten tuli armeija. Viime kesänä armeijan jälkeen hain uudestaan, enkä päässyt vieläkään. Oli luonnollista mennä taas asemalle töihin. Mutta vasta nyt alan huomata, että tulevaisuus näyttää uhkaavalta.

Näin yksinkertaisesti ihmisolento päätyy hanttihommiin: hän hakee opiskelemaan, eikä hän pääse ja sitten hän tajuaa tepastelevansa aivan tyhjän päällä. Hän miettii hetken, ottaa askeleilleen uutta suuntaa ja huomaa olevansa hanttihommissa. Siinä kohtaa yhteiskunta näyttää vinksahtaneelta. Yleensä jos ei pääse opiskelemaan heti ensimmäisellä yrityksellä, joutuu odottamaan kokonaisen vuoden että saa uuden yrityksen. Ja mitä sitä ilman koulutusta tekee, muuta, kuin hanttihommia.

Minulla on tilanne juurikin tämä. Jos en ensi keväänä pääse minnekään opiskelemaan, todennäköisesti palaan muserrettuna asemalle. Ja se tässä vain pelottaa, että isku tulee niin lujaa palleaan, että jään asemalle vakituisesti töihin. Vähän pidemmäksi aikaa. Olen yrittänyt heittää hommahanskat helvetin lieskoille, vannonut jumalalle, että jokainen kerta asemalla olisi viimeinen, mutta aina ne tulevat takaisin ja joka päivä yritän vaimeasti hymyillä, tietäen (luullen), että joskus tämänkin on loputtava. En ikinä kuvitellut olevani isona pikimies ja mikä huolestuttavinta kukaan tuntemani aikuinen ei kuvitellut olevansa isona sitä, mitä nyt on.

Pelokkaiden seuramatkalla

Vietin viikonlopun Karjalasta evakkoon joutuneiden kotiseuturetkellä. Tai evakkoon joutuneiden jälkeläisten dokausretkellä, miten vain.

Uho kasvoi bussissa vodkan juonnin myötä. Nationalistisia lauluja laulettiin. Jossakin vaiheessa suunniteltiin Karjalan valtausta. Ryssittelyä kuului lähinnä 30-40-vuotiaiden äijien suusta, joiden keskuudessa reserviläisyys oli kova sana. Kukaan ei ollut skinhead. Kaikki olivat aivan tavallisia maakuntien suomalaisia.

Ensimmäinen kerta Venäjän syrjäseudulla oli shokeeraava. Köyhyys iski silmille heti rajan ylityksen jälkeen. Ihmisillä oli peruselämänedellytykset, mutta ei mitään muuta. Sortumisvaarassa olevat kerrostalot ja kevytrakenteiset, rumat puuhökkelit panivat ajattelemaan, kuinka niissä voi selviytyä talven yli. Miesten ja naisten kasvoilla paistoi syrjäytyneisyys, masennus ja viina.

Asenne bussin sisällä sai minut kiemurtelemaan penkilläni. Matkanjohtaja (ei elänyt sota-aikana) kuulutti pitkin matkaa muka-hassuja huomautuksia Venäjän heikkouksista ja ihmisten ahdingosta: “Kuinka velivenäläinen on niin h i e n o s t i tämän ja tämän asian hoitanut”. Se sai matkakumppanieni joukossa aikaan röhönaurua ja käsien yhteen taputtamista.

Linja-autossa ainoana vertailukohtana Venäjään pidettiin Suomea. Se on aika hyvä maa ihan kansainvälisestikin katsottuna. Venäjä on monissa asioissa kehitysmaa Suomeen verrattuna. Pitääkö sille siis nauraa ja halveksia sitä? Miksi yhtäkkiä onkin oikeutettua toivoa pahaa kokonaiselle kansalle? Mukavan ja turvallisen bussin ikkunan takaa on helppo osoitella sormella. Se oli näiden pelokkaiden seuramatkalaisten ainoa kontakti paikallisiin, paitsi niille, joille se oli hotelli Druzhban ilotytöt.

Vaikka emme löytäneet isoäitini synnyinpaikan kivijalkaa, löysin kuitenkin alueen, josta sukuni on tullut ja joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen luonnonkauneudellaan. Mummoni kotijärven ranta tuntui minulle luontevalta paikalta olla. Paluu juurille voi olla turhan vahva ilmaisu, mutta sitä se taisi olla.

Niin, oli siellä autossa jonkin verran sodan kokenuttakin sukupolvea. Heitä, jotka palasivat oikeasti synnyinseudulleen. Heitä, joilla oli oikeutus katkeruuteen, mutta jotka suhtautuivat asiaan jälkikasvua laajakatseisemmin. Minä keskityin heihin. Heillä oli paljon kerrottavaa, mutta sitä ei meinannut kuulla öykkäröinnin takaa.