Vietin viikonlopun Karjalasta evakkoon joutuneiden kotiseuturetkellä. Tai evakkoon joutuneiden jälkeläisten dokausretkellä, miten vain.
Uho kasvoi bussissa vodkan juonnin myötä. Nationalistisia lauluja laulettiin. Jossakin vaiheessa suunniteltiin Karjalan valtausta. Ryssittelyä kuului lähinnä 30-40-vuotiaiden äijien suusta, joiden keskuudessa reserviläisyys oli kova sana. Kukaan ei ollut skinhead. Kaikki olivat aivan tavallisia maakuntien suomalaisia.
Ensimmäinen kerta Venäjän syrjäseudulla oli shokeeraava. Köyhyys iski silmille heti rajan ylityksen jälkeen. Ihmisillä oli peruselämänedellytykset, mutta ei mitään muuta. Sortumisvaarassa olevat kerrostalot ja kevytrakenteiset, rumat puuhökkelit panivat ajattelemaan, kuinka niissä voi selviytyä talven yli. Miesten ja naisten kasvoilla paistoi syrjäytyneisyys, masennus ja viina.
Asenne bussin sisällä sai minut kiemurtelemaan penkilläni. Matkanjohtaja (ei elänyt sota-aikana) kuulutti pitkin matkaa muka-hassuja huomautuksia Venäjän heikkouksista ja ihmisten ahdingosta: “Kuinka velivenäläinen on niin h i e n o s t i tämän ja tämän asian hoitanut”. Se sai matkakumppanieni joukossa aikaan röhönaurua ja käsien yhteen taputtamista.
Linja-autossa ainoana vertailukohtana Venäjään pidettiin Suomea. Se on aika hyvä maa ihan kansainvälisestikin katsottuna. Venäjä on monissa asioissa kehitysmaa Suomeen verrattuna. Pitääkö sille siis nauraa ja halveksia sitä? Miksi yhtäkkiä onkin oikeutettua toivoa pahaa kokonaiselle kansalle? Mukavan ja turvallisen bussin ikkunan takaa on helppo osoitella sormella. Se oli näiden pelokkaiden seuramatkalaisten ainoa kontakti paikallisiin, paitsi niille, joille se oli hotelli Druzhban ilotytöt.
Vaikka emme löytäneet isoäitini synnyinpaikan kivijalkaa, löysin kuitenkin alueen, josta sukuni on tullut ja joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen luonnonkauneudellaan. Mummoni kotijärven ranta tuntui minulle luontevalta paikalta olla. Paluu juurille voi olla turhan vahva ilmaisu, mutta sitä se taisi olla.
Niin, oli siellä autossa jonkin verran sodan kokenuttakin sukupolvea. Heitä, jotka palasivat oikeasti synnyinseudulleen. Heitä, joilla oli oikeutus katkeruuteen, mutta jotka suhtautuivat asiaan jälkikasvua laajakatseisemmin. Minä keskityin heihin. Heillä oli paljon kerrottavaa, mutta sitä ei meinannut kuulla öykkäröinnin takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti