Muutos

Kukkahattuarmeija ärähti ennen kuin Ylen tosi-tv-sarja Kakolasta oli nähty jaksoakaan. He vaativat ohjelman esittämisen estämistä siinä esiintyvien lasten suojelemiseen vedoten. Kieltämättä tosi-tv-formaatti, jossa mieron tielle joutuneet alaikäiset laitetaan oikeaan vankilaan ja samalla koko sohvaperunakansan julkiseksi riistaksi, kuulostaa epäilyttävältä ja shokeeraushakuiselta. Onneksi näkökulma ohjelmaa tehtäessä ei ollut tuhoisa, vaan sellainen, että se tuskin vaikutti keneenkään ohjelmaan osallistuneista negatiivisesti.

Erilaiset rikostaustat omaavat 15-17-vuotiaat pojat lukittiin käytöstä poistettuun vankilaan kahdeksaksi päiväksi jolloin he elivät vankien tavoin. Alussa pojat kovistelivat minkä ehtivät ja pitivät omaksumiaan rooleja yllä, mutta se loppui viimeistään sillä hetkellä kun jokainen sai sellikaverikseen ja mentorikseen todellisen entisen linnakundin. En tiedä minkä taikaportin läpi vanhat narkkarit ja kuolemantuottajat olivat kulkeneet, mutta heitä sympaattisempia ja hunajaisempia opettajia saa todella etsiä. Kovista ajoista mentoreissa muistuttivat vain arvet kasvoissa ja horjuvalla viivalla tehdyt tatuoinnit karhumaisissa kehoissa.

Suurin osa pojista on elänyt sijais- ja koulukodeissa ja heitä on kierrätetty jatkuvasti eri psykologian ammattilaisten keskusteluista ja kokeista toiseen. Kakolassa saaduille mentoreille heidän oli helpompi avautua kuin psykologeille, sillä mentorit katsoivat viivan samalta puolelta rikkinäisiä nuoria. He olivat itse kerran olleet samanlaisia. Nyt he halusivat estää poikia tekemästä samoja virheitä kuin he itse olivat tehneet. Mentoreista muodostui pojille turvallisen aikuisen esikuvia, sellaisia joille voi puhua ja joihin voi luottaa. Sellaisia, joita heidän elämissään ei aiemmin ollut.

Koskettavinta sarjassa oli Flukin, joka ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, suuri kiintyminen omaan mentoriinsa. 15-vuotias enkelinkasvoinen poika purki ulkomaailmassa aggressiotaan väkivallalla ja rikoksilla. Turvallinen aikuinen painotti hänelle herkkyyden esiintuomista ja tunteiden tuntemisen tärkeyttä sekä voimavarojen muuttamista vihasta rakkaudeksi. Flukin kuten kaikkien muidenkin Kakolassa loppuun asti jatkaneiden poikien kovetettu kuori onnistuttiin murtamaan.

Kovat tuomiot ja vankilamaailma ruokkii vangin kuvaa omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Vankila kovettaa turtunutta sielua aina vain enemmän. Ohjelman pienessä ja rakastavassa yhteisössä kovat roolit huomattiin turhiksi, mutta oikeassa vankilassa tunnekylmyys jyllää. Se kovuus on murrettava ja rikollisen on itse oivallettava että tunteiden, joista tärkeimpänä myötätunto, tunteminen ei ole häpeällistä ja kiellettyä, vaan ainoa keino tulla jälleen yhteiskunnan osaseksi. Ja mikä tärkeintä, se on samalla ainoa keino saada rauha itsensä kanssa. Vankiloihin ajautuvat ovat usein vajavaisia tuntemaan hellyyttä ja rakkautta, koska ovat itse saaneet niitä vajaasti. Kokonaan pois sysättyjen tunteiden uudelleen opettelu vaatii pitkällistä työtä. Rankaiseminen ja pelottelun ilmapiiri eivät voi olla oikea ratkaisu yksilön muutokseen.

Kakola olikin tärkeä tv-sarja. Se näytti että jokainen kykenee muuttumaan. Toivottavasti suomalaiskatsojat ymmärsivät tämän opetuksen, eivätkä seuranneet sitä vain tirkistelynhaluaan tyydyttäen, niin kuin Alibia luetaan. Tuomioiden ja rangaistusten koventamisia ajavat kansalaiset ja rikollisten kuvilla ja nimillä mässäilevä media muistuttavat noitavainoajia barbaarisuudessaan. Toivottavasti edes joku sarjaa seurannut muuttaa kantansa ymmärtäväisemmäksi ja ihmisen uuteen mahdollisuuteen uskovaksi.

Lapsen muutokseen hyväksi on tietysti helpompi uskoa kuin moninkertaisen rikoksenuusijan. Ohjelma kuitenkin näytti kuinka pienestä väärän polun valitseminen on kiinni ja kuinka pitkäänkin väärällä polulla samonnut voi päästä takaisin oikealle reitille. Eksyksissä olevat tarvitsevat vain apua Oivalluksen löytämisessä. Jokaisen paatuneimmankin rikollisen sisällä on jossakin vielä viaton lapsi ja luontainen hyvyys. Absoluuttista pahaa ei ole.

Talvi

Ensilumen pudotessa taivaalta koko maailma tuntuu hiljenevän. Kuin se pysähtyisi ja istahtaisi kuuntelemaan taivaiden syvänhiljaista sinfoniaa. Tehdas ei enää huuda ja kolise, sen äänet eivät enää tunnu tulevan takapihalta, vaan sieltä kilometrien päästä mistä ne tulevatkin. Ei kuulu kolinaa eikä rysähtelyä - vain utuista, lumisten puidenlatvojen suodattamaa huminaa. Valtatiekin on kuin ei koskaan olisi ollutkaan; kukaan ei kuule jos unelias rekkamies nukahtaa ja rysäyttää lomalta palaavan lapsiperheen, tai ylitöistä palaavan isän taivaisiin. Onnettomuutta ei etsitä, se vain tulee löydetyksi. Sitten unohdetuksi.

Lumi vaientaa, eikä kukaan kuule. On hiljaista.

Kuollut kaupunki on talvella monin verroin kuolleempi, kuin kuollut kaupunki kesällä. Kesällä tuntuu että ympärillä on ainakin jotakin elävää; tehdas pauhaa yötäpäivää, tuuli kiikuttaa puidenlatvoja ja muita maahan juurensa asettaneita sieluja ja jos oikein pysähtyy kuuntelemaan, voi kuulla joen virtaavan. Talvella lumi vaientaa tehtaan, tuulella on vain vähän mitä kiikuttaa eivätkä lehdet mullassa vavise, eivätkä liioin kinoksiin hautautuneet nukkuvat pikkukasvit. Jokikin on jäässä. Öisin ei ole mitään mikä päästäisi äänen. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin, kuin eräänä yönä, kun ajelin autolla ja tulin Inkeroisten keskustaan, enkä nähnyt missään pienintäkään liikettä. Oli laitettava auto parkkiin ja noustava ulos. Käveltävä keskustan ympäri tunteakseni kuinka kuollut voi kaupunki olla, kuinka yksin voi kaupungissa olla. Lumen narskunta kenkien alla kuulosti korviin kovalta, eihän muuta ääntä ollut. Saatoin helposti kuvitella olevani tämän maapallon viimeinen ihminen, osan ihmisistä kuolleen yht'äkkiä puhjenneeseen virukseen, osan karatessa muille planeetoille. Sitten mieleeni tuli I Am Legend ja tuli kiire autolle. Jo hetki näin yksin on myrkkyä puhtaalle järjelle.

...mutta koska olen jossakin määrin ääri-ihminen ja pidän äärimmäisistä kokemuksista, olivat ne vaikka sitten yksinäisyyttä tai pelkoa, halusin tuntea olevani vielä enemmän yksin ja peloissani, joten lähdin patosillalle. Siellä yksinäisyys kaivautui syvälle ytimeen ja nosti mielikuvituksen syövereistä pelot pintaan, ja muistin muurin yli veteen katsoessani mikä on pelottavaa varsinkin talvella: musta vesi. Kun sitä katsoo, voi nähdä juuri ja juuri kuinka sen vauhdilla virtaava pinta heijastaa mennessään valoa, mutta pinnan alla se on kuin musta aukko, tuskin se on vettä ollenkaan. Kun sinne putoaa, katoaa. Pinta on vain nätti kirkas harha, joka houkuttelee kumartumaan sen ylle ja maistamaan miten raikasta se on, mutta kun sitä koskee ja vaikka yrittääkin heti nousta ylös, on joka puolella vain mustaa, mustaa kylmää vettä ja on turha enää panikoida - olet jo pohjassa, kaukana siitä mistä sitä maistoit.

Ei talven hiljaisuus kuitenkaan aina muserra, eikä aina tunnu yksinäiseltä. Sitä vastoin päivisin, kun kaupungilla liikkuu ihmisiä ja autoja samaan suuntaan ja eri suuntaan, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, moottoroitu joulupukki kilisyttää kulkusta kaupan näyteikkunalla on ykseyden tunne muiden ihmisten kanssa suurempi kuin kesällä. Kesällä ihmisiä on kuin muurahaisia, ne menevät ja tulevat vailla mitään yhteyttä toisiinsa, vailla päämäärää. Talvella, ulkona ollessa, tuntuu että meillä kaikilla ulkona olevilla on jotain yhteistä. On kylmä. Koska on kylmä, kukaan ei halua olla kauaa ulkona, joten kaikilla on päämäärä. Kaikki tulevat jostakin ja ovat menossa jonnekin, kaikilla on kiintopisteet niin selän takana kuin nenän edessäkin, eikä kukaan vain haahuile olemassaolon valkeassa, näennäisen aineettomassa lammessa. Kaikki, tai ainakin jokin tuntuu tarkoitukselliselta. Tarkoituksen toteuttaminen helpommalta. Auttaessaan vanhusta ylittämään liukkaan kadun, ei tarvitse tuntea moraalista riitasointua sen vuoksi että auttoi vanhusta ylittämään liukkaan kadun, koska katu oli liukas ja siinä voisi kaatua. Kesäkuivalla tiellä... "kyllä ne pärjää."

Onnellisia ovat tietämättömät

Vaikka vielä ei ollut edes ihan marraskuu ja pystyin yhä laskea yhden käden sormilla katukuvassa bongaamani jouluvaloviritelmät, näin silti jo vanhan valkoparran. Esko Valtaojahan se siinä Helsingin kirjamessuilla puhumassa maailmankaikkeudesta! Siinäpä samaan aikaan tuulahdus suoraan Tintin seikkailuista sekä uuden ajan pop-professori, joka saa kaikki vauvasta vaariin mukaansa luonnontieteellisille rakettimatkoille läpi pimeän aineen kohti eksoplaneettoja!

Esko kertoi, että tieteen avulla on saatu ihmiskunnalle aikaan enemmän hyvää kuin huonoa. Varmasti niin, mutta silti valitettavasti: uusien suurien keksintöjen keksiminen on lopetettava! Vaikka keksijät itse ovatkin aina sydämellisiä ja hassuja karvanaamoja ympyräkakkuloineen, saattavat heidän alun perin hyvään suunnatut keksintönsä väärissä käsissä vaarantaa kaiken sen mitä meillä on. Ja se olisi todella epäkunnioittavaa ja noloa tätä hienoa maapallokeksintöä ja kaikkia sen elämisenmuotoja kohtaan. Lisäksi, eikö varma tieteellinen selitys kaikkeudesta ja elämän synnystä olisi sen verran tyhjentävä, että se samalla mitätöisi ihmisyyden ja koko elämän? Pian tieteellisen riemuvoiton tuulettamisen jälkeen iskisi maailmaan turhautuminen ja masennus. Kaikki olisi varmaa. Me todellakin olisimme vain kokoelma merkityksettömiä osasia, jotka on ohjelmoitu olemaan ihmisiä.

Tiedemiesten luonnetta tuskin voi muuttaa, keksiminen ja oivallus on heitä ohjaava intohimo. Ja he ovat muutenkin hyvisten puolella. Monen muunkin (varsinkin pahisten) olisi hyvä proffien lailla välillä ihmetellä maailmaa ja sanoa vau. Mutta silti, joskus olisi kiva jos maailmaa muutettaisiin vain hyvin kevyesti ja varovaisesti luontaiselle inhimillisyydellemme ominaisilla tavoilla ja kaikki oppisivat rakastamaan maailmaa sellaisena kuin se nyt vain on ja on ollut ennen meitä.

Untitled02

Juna työnnettiin täyteen sikiöitä ja kaikki olivat lähes tukehtua. Kaikki odottivat lähtöä, tuulenvirettä ja sitä että keuhkot taas täyttyisivät. Työmiehet lapioivat hiiliä puuhevosen suuhun, mutta se ei vain lähtenyt vetämään. Olivatko vaunut liian täynnä?

Kaikki odottivat ja osa pyörtyi, toiset saattoivat jopa murskautua staattisen alle ja kuolla.Niissä olosuhteissa ei paljoa enää voinut tehdä. Työmiehetkin hengittivät jo pelkkää savua, mutta siitä oli tullut heille ilmaa, elämän välttämättömyys - vaikka ei niin tarvitsisi olla.

Sikiöt laitettiin työntämään tätä rautaista matoa puisella päällä, mutta se oli turhaa, koska kukaan ei huomannut, ettei puuhevosella ollut jalkoja. Sillä oli suu jonne yhä heitettiin hiiliä, mutta ei se liikkunut. Katsokaa sitä syvälle silmiin, ei se katso takaisin. Ei se välitä, sillä se tietää mitä pian tapahtuu.

Sitten syntyi kriittinen kipinä ja puuhevonen leimahti liekkehin. Työmiehet paloivat luurangoiksi ja yhä heittivät hiiliä. "Nykyään täytyy sopeutua, muuten ei pärjää" todettiin luut tuskasta mustuneina, Stalinin aurinko otsaan tatuoituna. Kaikki paloi tuhkaksi; sitä oli ilmassa, maassa, vedessä - joka puolella, ja auringonsäteetkin tulivat maahan punaisina putkina. Sadan vuoden päästä harmaina ja sitten ei enää ollenkaan. Ei auttanut vaikka kaikki nielivät savua. Se tuli takaisin savuna ja jossakin vaiheessa menetti kaikki ominaisuutensa eikä siitäkään jäänyt jäljelle mitään.

Emme päässeet pitkälle mutta tuhkan leijaillessa, yksin valokeilaan jäi ihmiskunnan viimeinen keksintö, ihaltava ylpeys, joka olisi vienyt meidät avaruuteen jos emme olisi yrittäneet niin itsepäisesti saavuttaa vielä saavuttamatonta.

Kuolleiden luurankojen päällä seisoi ylväs, metallinen keinuhevonen, jota tuuli hennosti keinutti -

se liikkui.

Vaikka sillä ei ollut mitään mitä liikuttaa.

Mutta ehkä juuri siksi se liikkui.

We are already living in the world of Tomorrow

Olemme lahjoittaneet pois vapautemme. Tietysti, joidenkin mielestä olemme myyneet sen ja saaneet vastineeksi turvaa ja mielenrauhaa, ”parempaa maailmaa.” On meillä vielä vähän vapautta jäljelläkin, mutta siitäkin meillä on kauhea kiire luopua. Jatkuvasti haluamme lisää lakeja ja rajoituksia, emmekä kertakaikkiaan pysty tekemään sitä loogista päätelmää, että miltä näyttää tulevaisuus, jota kohti kiirehdimme koko ajan tiukentaen rajoituksia, mutta ei ikinä, eikä mistään hölläten. Pahoittelen, jos väittämästäni ilmenee selvästi, etten seuraa maailman tapahtumia, mutta en tiedä ainuttakaan uutta lainsäädäntöä, joka sallisi jonkin aikaisemmin kielletyn tekemisen.

George Orwellin 1984, Aldous Huxleyn Brave New World ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ovat dystopioita, utopian irvikuvia, jotakin mihin ei tule pyrkiä. Orwell ennusti valvontakamerat joka nurkkaan ja kadunkulmaan. Ihmisen jokaista tekoa tarkkailtiin ja keksittiin jopa keinot huomata ajatusrikos ihmisen ulkoisesta olemuksesta. On huolestuttavaa, että minäkin olen useammin kuin kerran jättänyt jotakin sanomatta, siis internetissä, koska ajattelin, että joku herkkänahkainen poliisiviranomainen saattaisi pian kolkuttaa oveen. Jos esimerkiksi kirjoitan tähän, että haluaisin räjäyttää BB-talon kaikkine asukkaineen Pluton kääntöpuolelle, niin luetaanko se kirjaimellisena uhkauksena, vai kielellisenä tehokeinona, hyperbolana? Jossakin päin maailmaa, muistaakseni Jenkeissä tai Briteissä, eräs herrasmies päivitti Twitteriinsä haluavansa räjäyttää lentokentän taivaan tuuliin lentojen myöhästymisien takia, ja ihme ja kumma, poliisi ilmaantui, vaikka kyse olikin hyperbolasta.

Mutta niin, ne kamerat.

Jos turvallisuusministeriö vetäisi taikurinhatusta äärettömän määrän euroja ja hattuun kiinnitetyssä mystisessä lapussa lukisi ”tehkää Suomesta turvallinen ja asentakaa valvontakameroita joka puolelle...” niin satavarmasti, kahdesti miettimättä se tulisi tehdyksi. Jos lähestulkoon kenelle tahansa annettaisi tämä sama valta, lopputulos olisi sama. Ei kukaan heittäisi hukkaan mahdollisuutta tehdä yhteiskunnasta näin luodinkestävää.

Olemmeko siis aivohalvaantuneita? Itsekin jo ihan innostuin kameroista joka nurkassa, kameroista, jotka kykenevät tunnistamaan ja eliminoimaan rikoksen aikeetkin, siitä että kaikkialla turvallisuus hipoisi ääretöntä – mutta sitten tajusinkin, että viime vuosisadan tieteiskirjallisuutta tätä kutsuttiin dystopiaksi. Ja hyvä jumala sentään, tämän päivän ihmiselle se on utopiaa. Missä on menty vikaan?

Liikenteenvalvontakamerat alkvat olla jo melkoisen high-techiä. Eilen ne huomasivat ylinopeuden sillä yhdellä ohikiitävällä hetkellä, tänään ne mittaavat keskinopeuden vähän pidemmällä välillä ja huomenna? Huomenna ne kyttäävät, että pysähdyitkö aivan paikallesi stop-merkin kohdalla, käytitkö vilkkua kääntyessäsi, oliko turvavälisi liian pieni, näytitkö keskisormea turhaan ja lähettävät sakon noin sekunnin viiveellä, koska – tosiaan – jos en väärin muista, niin kaikissa vuoden 2014 jälkeen valmistetuissa autoissa on, lentokoneiden tapaan ”musta laatikko” ja todellakin se on jatkuvassa yhteydessä verkkoon ja todellakin, sinne tallentuu kaikki tiedot kaikista ajokilometreistäsi ikinä ja sinulle voi lähettää sakot milloin vain, jos joku näppärä virkailija vain sattuu huomaamaan, että olet joskus ajanut 1km/h ylinopeutta – niin, kohtahan siitäkin tulee uusi laki.

Kaikin mahdollisin valtuuksin arvon lukija, diagnosoin sinulla aivopesuhalvauksen, jos hymyillen pystyt vielä sanomaan, ettei tässä ole millään muotoa menossa liian pitkälle.

Onhan se ”järkevää.” Turvallisuutta saadaan tappamalla vapaus ja minä satun tietämään miten monista rikoksista pääsee ”järkevästi” eroon.

Mies vetää toista miestä lättyyn, koska toinen mies käpälöi ensimmäisen naista. Väkivallan tekoon liittyi vahvasti emootio. Asian olisi voinut myös selvittää järkevästi, ilman vahvoja tunteidenpurkauksia. Fahreinheit 451:ssä ja dystopiaelokuva Equilibriumissa on tunteiden turmiollisuus ymmärretty, joten ratkaisuna yhteiskunnasta on tuhottu kaikki taide, jottei ihmiset niidenkään kautta tulisi tunteneeksi mitään ja Equilibriumissa ihmisten tulisi aamupalan yhteydessä vetää nappi huiviin, sellainen, joka lamauttaa kaikki tunteet. Ei ollut rikollisuutta, yhteiskunta toimi hyvin ja ennenkaikkea tehokkaasti. Fahrenheit 451:ssä ihmisillä oli kotonaan huone (olohuone), jonka jokaisella seinällä oli sen seinän kokoinen ruutu, jossa oli yksi ihminen. Vapaa-aika kului seuraten näiden virtuaalisten ihmisten keskinäistä, täysin tyhjänpäiväistä vuorovaikutusta. Kyllä, Ray Bradbury ennusti jo lähes 60 vuotta sitten, että Big Brotherin kaltainen turha viihde tulisi olemaan ruokaa sieluttomalle mielelle.

Sitä minä vain toivoisin, että jossakin vaiheessa, mielummin pian, huomaisimme, että dystopia on dystopiaa ihan syystä, eikä siihen tule kaikinkeinoin pyrkiä, koska minusta tuntuu, että monetkin yhteiskuntaa edistävät uudistuksemme on revitty suoraan joistakin dystopioista.

Kirkko ja kaupunki

Näin minä sen näen.

Kristinuskoa vihataan tällä hetkellä tosi kovaa. Helsingissä ja muissa Suomen kylissä ja kaupungeissa on totaalinen käytösvirhe puhua jotakin hyvää kristinuskosta tiedostavien nuorten keskuudessa. Uskovaiset nähdään ahdasmielisinä typeryksinä, joita kirkko käyttää hyväksi heidän itsensä sitä tajuamatta. Kaupunkilaiset lukevat Cityista, Nyteistä ja Voimista oman ikäistensä intellektuellien kolumneja uskonnon suuresta tuhoavasta voimasta ja nyökyttelevät päätään tekstin osuvuudelle.

Uskonnot nähdään ainoastaan instituutteina, joiden avulla ihmisiä hallitaan. Ei ihme, sillä mediassa ei ymmärretä uskontoja. Aineeton asia on vaikea selittää, siispä kaikki henkisyys yksinkertaistetaan ja siitä puhutaan vain uskontona tai kirkkona. Henkisyys ei ole missään yhteydessä ihmisen tekemiin asioihin. Kirkko ja uskonnon tulkinta taas ovat aina. Mikään, minkä takia uskontoja vihataan, ei ole tekemisissä henkisyyden kanssa. Kaikki uskontoihin liitetty paha on ihmisten aikaansaamaa. Henkisyydestä ei puhuta valtavirtamedioissa.

Länsimaisessa kristinuskossa on ongelmansa. Siitä on vaikea löytää hengellisyyden taso. Kristinusko koetaan ennemmin ojennusnuorana ja elämäntapana kuin henkisyytenä. On ihan okei lähteä Intiaan ashramiin, samaan aikaan kun toinen nuori salaa tuttavapiiriltään kristillisen seurakunnan kerhossa käymisen, vaikka molemmat ovat samojen kysymysten juurella. Hengellisyys on ihmisen henkilökohtaista Jumaluuden tuntemista ja jotakin paljon syvempää kuin ‘uskonto‘. Todellinen uskovainen tajuaa, että mikään uskonto ei ole toista parempi, vaan ne ovat kaikki eri keinoja löytää tie samaan suureen Ymmärrykseen.

Päivi Räsänen ei ole ymmärtänyt kristinuskoa. Hänen uskontokäsityksensä on vajaa, hän ei näe Jumaluutta ympärillänsä. Hän ei näe jokaista ihmistä lähimmäisenään ja perheenjäsenenään, sillä hän tuomitsee niin monet meistä. Räsäsellä ei ole rauha itsensä kanssa, hänen on etsittävä syyllisiä. Raamatuntulkinta ei tee todellista uskovaista. Raamatusta tai muista pyhistä kirjoista voi aina nostaa esiin kohtia, jotka ovat täysin humaanien arvojen vastaisia ja järjettömiä. En ymmärrä mitä siellä tekevät lakikokoelmat, jotka ovat yhteydessä johonkin muinaiseen aikaan ja paikkaan, eikä missään nimessä henkisyyteen. Ne osattakoon sivuuttaa tärkeän viestin tieltä.

Todellisen uskovaisen erottaa. Heitä näkee välillä. Tai ennemminkin tuntee. He loistavat. Todelliset uskovaiset elävät hetkessä, luottaen aina johonkin itseään korkeampaan voimaan. Heidän rakkautensa on riippumatonta ja kun he tuntevat olevansa joka paikassa kotona, mikään paha ei pysty koskettamaan heitä. He ovat ymmärtäneet kuinka paljon enemmän vilpitön hyvyys antaa kuin mikään maallinen materia ja he näkevät Jumaluuden kaikissa ja kaikkialla. Tällaisia valaistuneita näkee harvemmin sellaisen ihmisryhmän joukossa, jotka eivät jollakin tavalla muodosta maailmankuvaansa henkisyydelle. Tämä ryhmä löytää aina syyn kyynisyydelle ja he saavat voimavaroja vihasta tai muista negatiivisista tuntemuksista.

Ihmisellä on etsikkoaikoja. Varmaan moni tiedostava kaupunkilainen miettii kuinka noloa olisi tulla uskikseksi. Voin lohduttaa, että kun sen aika koittaa, ei noloudella ole mitään merkitystä kaiken sen uuden kauneuden edessä jonka maailma silmille silloin räjäyttää.

Katse kangistaa enkä kyllä varmana hymyile

Emme juurikaan katsele toisiamme, emmekä varsinkaan katsele silmiin. Jos joku näyttää hyvältä, tai huomiotaherättävältä, tai huomiotaherättävän hyvältä saatamme vilkaista tai jopa tuijottaa, mutta silloinkin kuola valuu. Katsomme ja ehkä hymyilemme, mutta emme tee sitä puhtaanvalkealla sydämellä, vaan teemme sitä siksi, että himokas apina sisällämme käskee. Miksi emme voisi katsoa toinen toistamme silmiin, vaikka emme edes tuntisi sitä toista, ja hymyilisi vilpitöntä hymyä, hymyilisimme koska tiedämme että se toinen tulee siitä hyvälle tuulelle, ja niin - jos hän hymyilee takaisin - tulisin minäkin. Olisin vielä äärettömästi onnellisempi jos joku kerran päivässä hymyilisi minulle ihan muuten vaan. Pitäisin kovasti siitäkin, jos kaupan kassaneidit olisivat muutakin kuin mekaanisia koneita ja hoitaisivat myös sen toisen puolikkaan työstään - ottaisivat kontaktin ihmiseen.

Mutta vittuakos sitä nyt hymyillä, kun rompe liikkuu liukuhihnalla vaikka neidolla olisi keppi perseessä ja kyrpä otsassa. Eletäänhän nyt jo 2000-lukua - unohdetaan jo kaikki muodollisuudet ja taotaan vaan sitä bruttokansantuotetta. Unohdetaan samalla se ihminen joka tahtoisi kulkea omaa polkuaan, onhan meille jo valmiiksi kaikki polut lanattu ja tampattu, senkun valitsee omalla vapaalla tahdollaan jonkun niistä.

Viime keväänä tallustelin ympäri Tampereen keskustaa, viisi tuntia kävelin ja katsoin, istuin ja katsoin ja katsoin vielä vähän, mutta kukaan ei katsonut takaisin. Neitokaiset olivat niin hienoja ja itsevarmoja, nenä oli niin pystyssä ja pylly niin kovin tiukkana. Miksi sitten on sipsutettava niin nopeasti ja katse tapittaen sinne jonnekin pottuvarpaan kynnen väliin? Vaihtoehtoja ovat

a) olen niin saatanan komea että he minuun katsoessaan tuntisivat jonkinlaista alemmuutta tai kateutta

b) olen niin kertakaikkisen ruma ja muutenkin vastenmielinen ilmestys - huh, kylläpä kitalakea kutittaa ja todella oksettaa

c) heillä on heikko itsetunto

d) heillä on MTV-sukupolven näennäisen ylikorostunut itsetunto. Tiedättehän, se kulttuuri-ikoneiltamme Lady Gagalta ja Katy Perryltä omaksuttu "haistakaa vittu olen kaunein ja sähäkin ja omaperäisin ja muutenkin hyvällä itsevarmalla tavalla outo!" -asenne, joka tekee viattomista sieluista saastunutta liukuhihnatavaraa, ylimielisiä, poskiaan levitteleviä kaikentietäviä ja tyhjäpäisiä anorektikkoja. Niin, jotenkin en pidä nykyteineistä ja heidän kulttuuristaan, mutta enhän minä heitä edes tunne.

Kuljin minäkin joskus kaupungilla otsa demonisessa kurtussa, huulet alaspäin aukeavana banaanina ja helkkarinmoisella vauhdilla näyttääkseni siltä, että minulla olisi kiire, että olisin muka menossa jonnekin, missä tapahtuu jotakin tärkeää. Ja ihmettelin miksei kukaan satunnainen kulkija ikinä ala jutella minulle!? Ei ikinä! No nyt tiedän. Ei kukaan halua häiritä sen näköistä miestä turhanpäiväisyyksillä, eikä kyllä minuakaan kiinnostaisi sellaiselle puhua.

Tampereella sain yhden ihmiskontaktin sen viisituntisen aikana. Se oli tyttö, joka promosi uutta energiajuomaa ja antoi minulle maistiaiseksi tölkillisen. Hän hymyili, tuntui ihan kivalta siihen asti kunnes tajusin, että tämäkin katse ja se niin kovin ihana hymy syntyivät ainoastaan pakon sanelemana - koska hänen oli se tehtävä ja koska siitä oli hyötyä.

Mutta useimmin ihmiset eivät turhaan katso silmiin, koska katse vangitsee ja saattaa lukita kaduntallaajan tukalaan tilanteeseen. Jos katsoo feissaria tai ruusua vitosella myyvää romanityttöä silmiin (koska hänen kylänsä muuten hukkui mutavyöryihin), niin kyllähän hän huutaa "hei!" vähän kauempaakin ja aivan varmasti tulee luoksesi. Silloin saatat olla jumissa. Ellet äkkiä puserra pirunsarvia ohimoistasi.

Itsehän tosin mielelläni ajaudun ja jopa ajan itseni kaikenlaisiin tilanteisiin yksinkertaisen katseen avulla, jos vain mahdollista. Kerrankin stalkkasin erästä rattaita työntävää nuorta naisihmistä juna-asemalla hänen siirtyessään raiteelta yksi raiteelle kahdeksan ihan vain päästäkseni laiturilla kysymään, että tarvitseekos neitokainen apua. Hän tarvitsi, nostin rattaat ja lapsen junaan, ja olin hetken sankari. Niin ei tarvinnut kenenkään junassa istuvan töllistellä ja ehkä katsoa häntä silmiin ja todeta sieltä paikaltaan, että onpas tuolla naisella kamalan vaikeaa eikä kukaan auta!

Älä jooko ole nirppanokka äläkä esitä kiireistä äläkä kovaa jätkää tai muijaa, ei se houkuta ketään. Jos vielä ajattelet, että "en vittu hymyile kellekään", se sopii, mutta kun käännyt siitä coffarin kulmalta Anttilaan jonne olet menossa katselemaan halpoja levyjä ja leffoja, niin mieti vielä siinä tätä edes sekunti, tunne vatsassa outoa kutinaa ja tunne kuinka lamppu syttyy pääsi päällä - mieti mikset tosiaan voisi katsoa ja hymillä.

Ja sitten katso ja hymyile.

Untitled01

Olen loinen.

Olin muurahainen, mutta jätin työt työtä tekeville ja ryhdyin suureksi mieheksi.

Otin kynän käteen ja jo lähes tein jotain. Ensin oli kuitenkin käytävä lenkillä - suuret aivot vaativat paljon happea.

Sieluni raikastui ja olin täynnä elämää. Istahdin tuolille ja rupesin murehtimaan, prosessoimaan - omalla tavallani.

Nakersin kaiken, koko mieleni (sen vähän onnen ja kaiken sen surun) ja ennen kuin sain kynää käteen, olivat hiuksenikin jo tuhkaa.

Silloin sanoin sinulle "silitä päätäni."

Ja sinä tulit, aivan kuten kaikki sinua ennenkin. Näit minussa tulevan isän, joka kaipaa vain pientä hoivaa ja jotakin puuhasteltavaa.

Annoit puuhasteltavaa, mutta enemmän annoit ajateltavaa. Se oli virheesi.

Yöllä istuessani kotona mietin fraktaliikkaa.

Tähdet ovat yksin, niin olemme mekin ja niin on kaikki muu.

Elämä ei ole syklinen, eikä loputon eikä päättyvä jana, vaan spiraali. Kaikki toistaa itseään ja vain vähän muuttuu. Liian vähän, spiraalin on muutettava muotoaan, sillä yhä näkyy pää ja häntä.

Sitten minä menin ja hyvästelin sinut. Olit jo niin kaukana vaikka kätemme olivat vielä yhdessä. Ei sähköä sormenpäissä, vain liha vasten nahkaa.

Olin ollut varjoruumis jo kauan. Jo ennen kuin itsekään tiesin, että kaikesta huolimatta raapisin takaraivoni verille.

Olin suuri mies, joka pimeässä nurkassa ajatteli kunnes ei enää kyennyt, ajatteli suurempia asioita kuin kukaan muu, tunsi polun jota ihminen kulki ja yhä kulkee (eikä ymmärrä hypätä sivuun huomatakseen, ettei polkua olekaan).

Raavin takaraivooni reiän ja revin itseni ulos tästä naurettavasta tuomiopäivän puvusta ja huomasin miksi olin ollut niin pitkään yksin, miksen koskaan tehnyt mitään, miksi aina mietin miksen koskaan tee mitään ja miksi aina nukahdan miettien kaikkea samaa ja samaa ja ymmärsin että spiraalia on taivutettava koska surullisilla ihmisillä on surullinen elämä enkähaluaollataasyksiepäonnistunutsuurensuurisielu ja minä päätin - olen onnellinen.

Olen ystäväsi, olen rakastettusi.

Jokainen valitsee tarinalleen lopun

Thaimaalaisen Chukiat Sakwirakulin kauniissa ja kyynelkanavat avaavassa elokuvassa The Love of Siam kaksi teiniä rakastuu ja he saavat toisiltaan tukea ja turvaa muutoin niin myrskyävissä elämissään. Koska he ovat samaa sukupuolta rakkaus on kiellettyä. Toisen äiti laittaa kapuloita rattaisiin. Muille suhde on ihan ok ja lopulta matriarkkakin heltyy ja siunaa liiton. Kaikki on upeasti ja on ihanan kaavamaisen loppukohtauksen vuoro: väärinkäsitys, odotusta, juoksua. Viimein yhteenkohtaaminen ja: “I can’t be with you as your boyfriend. But that doesn’t mean that I don’t love you”. Molemmat jatkavat elämäänsä omillaan. Tunnen itseni petetyksi.

Siinäpä malliesimerkki huonosta lopusta. Sellaisesta, joka herättää tunnetilana lähinnä ärsytystä. Muita yhtä typerryttäviä loppuja on esimerkiksi Steven Spielbergin The Terminalissa sekä R.K. Narayanin kirjassa Kilpimaalarin rakkaus. Älä koske niihin jos olet romantikko.

Kun uppoutuu kirjan tai elokuvan maailmaan, alkaa myötäelää niiden hahmojen elämää. Henkilöistä tulee läheisiä ja heille toivoo hyvää. Huonoissa lopuissa tekisi mieli huutaa heille järkeä päähän. Mitä väliä on muulla maailmalla, kun teillä on toisenne! Perinteisissä suurissa rakkaustarinoissa on onneton loppu. Niissä toinen tai molemmat rakastuneista kuolevat. Käsi kädessä, rohkeina, yhdessä loppuun asti. Kuolemasta huolimatta tällainen on onnellisempi loppu kuin edellä mainituissa, joissa rakkaus jätetään käyttämättä.

Oikeassa elämässä rakkautta heitetään hukkaan muka rationaalisten syiden takia aivan tarpeeksi. Miksi ihmeessä tuhlata fiktiota, jossa kaikki on mahdollista, samaan?

Ei hanska kauas kädestä putoa

Monesti on minua mietityttänyt, että miten edes voi päätyä ojankaivajaksi, pihanlakaisijaksi tai muihin sellaisiin ammatteihin, jotka eivät juuri koulutusta vaadi. Kuka niihin haluaa? No ei kukaan, mutta silti niihin päädytään ja niissä työskennellään ajatellen, että neljältä pääsen kotiin - olen vapaa. Hanttihommat muovaavat ajattelumme siihen dualistiseen uskoon, että kasilta alkaa työ, neljän jälkeen elämä. Jos nyt rankan duunin jälkeen jaksaa. Olut auki, Urheilukanava pyörimään - this is living!

Menin viisitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa asfalttiasemalle töihin. Minä lakaisin pihaa, siivoilin sotkuja, tein sellaisia töitä joita ei kukaan muu muuten tekisi. Mutta tiesin että pesti kestäisi vain kuukauden, joten päivästä toiseen oli helppo rämpiä, koska sen tiesi loppuvan. Menin asemalle vuosi toisensa jälkeen ja nyt olen siellä viidettä kertaa, eikä työsopimuksessakaan tällä kertaa määritellä, kuinka kauan pesti kestää. Miksi olen tällä taas, enkä vieläkään tee juuri mitään?

Hain reilu vuosi sitten opiskelemaan kirjallisuustieteitä, enkä päässyt. Sitten tuli armeija. Viime kesänä armeijan jälkeen hain uudestaan, enkä päässyt vieläkään. Oli luonnollista mennä taas asemalle töihin. Mutta vasta nyt alan huomata, että tulevaisuus näyttää uhkaavalta.

Näin yksinkertaisesti ihmisolento päätyy hanttihommiin: hän hakee opiskelemaan, eikä hän pääse ja sitten hän tajuaa tepastelevansa aivan tyhjän päällä. Hän miettii hetken, ottaa askeleilleen uutta suuntaa ja huomaa olevansa hanttihommissa. Siinä kohtaa yhteiskunta näyttää vinksahtaneelta. Yleensä jos ei pääse opiskelemaan heti ensimmäisellä yrityksellä, joutuu odottamaan kokonaisen vuoden että saa uuden yrityksen. Ja mitä sitä ilman koulutusta tekee, muuta, kuin hanttihommia.

Minulla on tilanne juurikin tämä. Jos en ensi keväänä pääse minnekään opiskelemaan, todennäköisesti palaan muserrettuna asemalle. Ja se tässä vain pelottaa, että isku tulee niin lujaa palleaan, että jään asemalle vakituisesti töihin. Vähän pidemmäksi aikaa. Olen yrittänyt heittää hommahanskat helvetin lieskoille, vannonut jumalalle, että jokainen kerta asemalla olisi viimeinen, mutta aina ne tulevat takaisin ja joka päivä yritän vaimeasti hymyillä, tietäen (luullen), että joskus tämänkin on loputtava. En ikinä kuvitellut olevani isona pikimies ja mikä huolestuttavinta kukaan tuntemani aikuinen ei kuvitellut olevansa isona sitä, mitä nyt on.

Pelokkaiden seuramatkalla

Vietin viikonlopun Karjalasta evakkoon joutuneiden kotiseuturetkellä. Tai evakkoon joutuneiden jälkeläisten dokausretkellä, miten vain.

Uho kasvoi bussissa vodkan juonnin myötä. Nationalistisia lauluja laulettiin. Jossakin vaiheessa suunniteltiin Karjalan valtausta. Ryssittelyä kuului lähinnä 30-40-vuotiaiden äijien suusta, joiden keskuudessa reserviläisyys oli kova sana. Kukaan ei ollut skinhead. Kaikki olivat aivan tavallisia maakuntien suomalaisia.

Ensimmäinen kerta Venäjän syrjäseudulla oli shokeeraava. Köyhyys iski silmille heti rajan ylityksen jälkeen. Ihmisillä oli peruselämänedellytykset, mutta ei mitään muuta. Sortumisvaarassa olevat kerrostalot ja kevytrakenteiset, rumat puuhökkelit panivat ajattelemaan, kuinka niissä voi selviytyä talven yli. Miesten ja naisten kasvoilla paistoi syrjäytyneisyys, masennus ja viina.

Asenne bussin sisällä sai minut kiemurtelemaan penkilläni. Matkanjohtaja (ei elänyt sota-aikana) kuulutti pitkin matkaa muka-hassuja huomautuksia Venäjän heikkouksista ja ihmisten ahdingosta: “Kuinka velivenäläinen on niin h i e n o s t i tämän ja tämän asian hoitanut”. Se sai matkakumppanieni joukossa aikaan röhönaurua ja käsien yhteen taputtamista.

Linja-autossa ainoana vertailukohtana Venäjään pidettiin Suomea. Se on aika hyvä maa ihan kansainvälisestikin katsottuna. Venäjä on monissa asioissa kehitysmaa Suomeen verrattuna. Pitääkö sille siis nauraa ja halveksia sitä? Miksi yhtäkkiä onkin oikeutettua toivoa pahaa kokonaiselle kansalle? Mukavan ja turvallisen bussin ikkunan takaa on helppo osoitella sormella. Se oli näiden pelokkaiden seuramatkalaisten ainoa kontakti paikallisiin, paitsi niille, joille se oli hotelli Druzhban ilotytöt.

Vaikka emme löytäneet isoäitini synnyinpaikan kivijalkaa, löysin kuitenkin alueen, josta sukuni on tullut ja joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen luonnonkauneudellaan. Mummoni kotijärven ranta tuntui minulle luontevalta paikalta olla. Paluu juurille voi olla turhan vahva ilmaisu, mutta sitä se taisi olla.

Niin, oli siellä autossa jonkin verran sodan kokenuttakin sukupolvea. Heitä, jotka palasivat oikeasti synnyinseudulleen. Heitä, joilla oli oikeutus katkeruuteen, mutta jotka suhtautuivat asiaan jälkikasvua laajakatseisemmin. Minä keskityin heihin. Heillä oli paljon kerrottavaa, mutta sitä ei meinannut kuulla öykkäröinnin takaa.