Muutos

Kukkahattuarmeija ärähti ennen kuin Ylen tosi-tv-sarja Kakolasta oli nähty jaksoakaan. He vaativat ohjelman esittämisen estämistä siinä esiintyvien lasten suojelemiseen vedoten. Kieltämättä tosi-tv-formaatti, jossa mieron tielle joutuneet alaikäiset laitetaan oikeaan vankilaan ja samalla koko sohvaperunakansan julkiseksi riistaksi, kuulostaa epäilyttävältä ja shokeeraushakuiselta. Onneksi näkökulma ohjelmaa tehtäessä ei ollut tuhoisa, vaan sellainen, että se tuskin vaikutti keneenkään ohjelmaan osallistuneista negatiivisesti.

Erilaiset rikostaustat omaavat 15-17-vuotiaat pojat lukittiin käytöstä poistettuun vankilaan kahdeksaksi päiväksi jolloin he elivät vankien tavoin. Alussa pojat kovistelivat minkä ehtivät ja pitivät omaksumiaan rooleja yllä, mutta se loppui viimeistään sillä hetkellä kun jokainen sai sellikaverikseen ja mentorikseen todellisen entisen linnakundin. En tiedä minkä taikaportin läpi vanhat narkkarit ja kuolemantuottajat olivat kulkeneet, mutta heitä sympaattisempia ja hunajaisempia opettajia saa todella etsiä. Kovista ajoista mentoreissa muistuttivat vain arvet kasvoissa ja horjuvalla viivalla tehdyt tatuoinnit karhumaisissa kehoissa.

Suurin osa pojista on elänyt sijais- ja koulukodeissa ja heitä on kierrätetty jatkuvasti eri psykologian ammattilaisten keskusteluista ja kokeista toiseen. Kakolassa saaduille mentoreille heidän oli helpompi avautua kuin psykologeille, sillä mentorit katsoivat viivan samalta puolelta rikkinäisiä nuoria. He olivat itse kerran olleet samanlaisia. Nyt he halusivat estää poikia tekemästä samoja virheitä kuin he itse olivat tehneet. Mentoreista muodostui pojille turvallisen aikuisen esikuvia, sellaisia joille voi puhua ja joihin voi luottaa. Sellaisia, joita heidän elämissään ei aiemmin ollut.

Koskettavinta sarjassa oli Flukin, joka ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, suuri kiintyminen omaan mentoriinsa. 15-vuotias enkelinkasvoinen poika purki ulkomaailmassa aggressiotaan väkivallalla ja rikoksilla. Turvallinen aikuinen painotti hänelle herkkyyden esiintuomista ja tunteiden tuntemisen tärkeyttä sekä voimavarojen muuttamista vihasta rakkaudeksi. Flukin kuten kaikkien muidenkin Kakolassa loppuun asti jatkaneiden poikien kovetettu kuori onnistuttiin murtamaan.

Kovat tuomiot ja vankilamaailma ruokkii vangin kuvaa omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Vankila kovettaa turtunutta sielua aina vain enemmän. Ohjelman pienessä ja rakastavassa yhteisössä kovat roolit huomattiin turhiksi, mutta oikeassa vankilassa tunnekylmyys jyllää. Se kovuus on murrettava ja rikollisen on itse oivallettava että tunteiden, joista tärkeimpänä myötätunto, tunteminen ei ole häpeällistä ja kiellettyä, vaan ainoa keino tulla jälleen yhteiskunnan osaseksi. Ja mikä tärkeintä, se on samalla ainoa keino saada rauha itsensä kanssa. Vankiloihin ajautuvat ovat usein vajavaisia tuntemaan hellyyttä ja rakkautta, koska ovat itse saaneet niitä vajaasti. Kokonaan pois sysättyjen tunteiden uudelleen opettelu vaatii pitkällistä työtä. Rankaiseminen ja pelottelun ilmapiiri eivät voi olla oikea ratkaisu yksilön muutokseen.

Kakola olikin tärkeä tv-sarja. Se näytti että jokainen kykenee muuttumaan. Toivottavasti suomalaiskatsojat ymmärsivät tämän opetuksen, eivätkä seuranneet sitä vain tirkistelynhaluaan tyydyttäen, niin kuin Alibia luetaan. Tuomioiden ja rangaistusten koventamisia ajavat kansalaiset ja rikollisten kuvilla ja nimillä mässäilevä media muistuttavat noitavainoajia barbaarisuudessaan. Toivottavasti edes joku sarjaa seurannut muuttaa kantansa ymmärtäväisemmäksi ja ihmisen uuteen mahdollisuuteen uskovaksi.

Lapsen muutokseen hyväksi on tietysti helpompi uskoa kuin moninkertaisen rikoksenuusijan. Ohjelma kuitenkin näytti kuinka pienestä väärän polun valitseminen on kiinni ja kuinka pitkäänkin väärällä polulla samonnut voi päästä takaisin oikealle reitille. Eksyksissä olevat tarvitsevat vain apua Oivalluksen löytämisessä. Jokaisen paatuneimmankin rikollisen sisällä on jossakin vielä viaton lapsi ja luontainen hyvyys. Absoluuttista pahaa ei ole.

Talvi

Ensilumen pudotessa taivaalta koko maailma tuntuu hiljenevän. Kuin se pysähtyisi ja istahtaisi kuuntelemaan taivaiden syvänhiljaista sinfoniaa. Tehdas ei enää huuda ja kolise, sen äänet eivät enää tunnu tulevan takapihalta, vaan sieltä kilometrien päästä mistä ne tulevatkin. Ei kuulu kolinaa eikä rysähtelyä - vain utuista, lumisten puidenlatvojen suodattamaa huminaa. Valtatiekin on kuin ei koskaan olisi ollutkaan; kukaan ei kuule jos unelias rekkamies nukahtaa ja rysäyttää lomalta palaavan lapsiperheen, tai ylitöistä palaavan isän taivaisiin. Onnettomuutta ei etsitä, se vain tulee löydetyksi. Sitten unohdetuksi.

Lumi vaientaa, eikä kukaan kuule. On hiljaista.

Kuollut kaupunki on talvella monin verroin kuolleempi, kuin kuollut kaupunki kesällä. Kesällä tuntuu että ympärillä on ainakin jotakin elävää; tehdas pauhaa yötäpäivää, tuuli kiikuttaa puidenlatvoja ja muita maahan juurensa asettaneita sieluja ja jos oikein pysähtyy kuuntelemaan, voi kuulla joen virtaavan. Talvella lumi vaientaa tehtaan, tuulella on vain vähän mitä kiikuttaa eivätkä lehdet mullassa vavise, eivätkä liioin kinoksiin hautautuneet nukkuvat pikkukasvit. Jokikin on jäässä. Öisin ei ole mitään mikä päästäisi äänen. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin, kuin eräänä yönä, kun ajelin autolla ja tulin Inkeroisten keskustaan, enkä nähnyt missään pienintäkään liikettä. Oli laitettava auto parkkiin ja noustava ulos. Käveltävä keskustan ympäri tunteakseni kuinka kuollut voi kaupunki olla, kuinka yksin voi kaupungissa olla. Lumen narskunta kenkien alla kuulosti korviin kovalta, eihän muuta ääntä ollut. Saatoin helposti kuvitella olevani tämän maapallon viimeinen ihminen, osan ihmisistä kuolleen yht'äkkiä puhjenneeseen virukseen, osan karatessa muille planeetoille. Sitten mieleeni tuli I Am Legend ja tuli kiire autolle. Jo hetki näin yksin on myrkkyä puhtaalle järjelle.

...mutta koska olen jossakin määrin ääri-ihminen ja pidän äärimmäisistä kokemuksista, olivat ne vaikka sitten yksinäisyyttä tai pelkoa, halusin tuntea olevani vielä enemmän yksin ja peloissani, joten lähdin patosillalle. Siellä yksinäisyys kaivautui syvälle ytimeen ja nosti mielikuvituksen syövereistä pelot pintaan, ja muistin muurin yli veteen katsoessani mikä on pelottavaa varsinkin talvella: musta vesi. Kun sitä katsoo, voi nähdä juuri ja juuri kuinka sen vauhdilla virtaava pinta heijastaa mennessään valoa, mutta pinnan alla se on kuin musta aukko, tuskin se on vettä ollenkaan. Kun sinne putoaa, katoaa. Pinta on vain nätti kirkas harha, joka houkuttelee kumartumaan sen ylle ja maistamaan miten raikasta se on, mutta kun sitä koskee ja vaikka yrittääkin heti nousta ylös, on joka puolella vain mustaa, mustaa kylmää vettä ja on turha enää panikoida - olet jo pohjassa, kaukana siitä mistä sitä maistoit.

Ei talven hiljaisuus kuitenkaan aina muserra, eikä aina tunnu yksinäiseltä. Sitä vastoin päivisin, kun kaupungilla liikkuu ihmisiä ja autoja samaan suuntaan ja eri suuntaan, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, moottoroitu joulupukki kilisyttää kulkusta kaupan näyteikkunalla on ykseyden tunne muiden ihmisten kanssa suurempi kuin kesällä. Kesällä ihmisiä on kuin muurahaisia, ne menevät ja tulevat vailla mitään yhteyttä toisiinsa, vailla päämäärää. Talvella, ulkona ollessa, tuntuu että meillä kaikilla ulkona olevilla on jotain yhteistä. On kylmä. Koska on kylmä, kukaan ei halua olla kauaa ulkona, joten kaikilla on päämäärä. Kaikki tulevat jostakin ja ovat menossa jonnekin, kaikilla on kiintopisteet niin selän takana kuin nenän edessäkin, eikä kukaan vain haahuile olemassaolon valkeassa, näennäisen aineettomassa lammessa. Kaikki, tai ainakin jokin tuntuu tarkoitukselliselta. Tarkoituksen toteuttaminen helpommalta. Auttaessaan vanhusta ylittämään liukkaan kadun, ei tarvitse tuntea moraalista riitasointua sen vuoksi että auttoi vanhusta ylittämään liukkaan kadun, koska katu oli liukas ja siinä voisi kaatua. Kesäkuivalla tiellä... "kyllä ne pärjää."