Olihan Valtteri pahassa pulassa, se meidän on myönnettävä. Elämä käy raskaaksi, kun jokaisella sisäänhenkäyksellä vedät keuhkoihisi jotakin muuta, kuin ilmaa; kun kaikki mitä silmilläsi varmasti näet ja toteat todeksi, ei olekaan totta; kun kaikki mitä tunnet itsessäsi ja sinua ympäröivässä maailmassa ja näiden keskinäisessä suhteessa palautuukin ei-minkään suhteeksi ei-mihinkään.
Ei ole mitään minne kääntää katseensa, mitään mitä koskettaa, ketään kenelle jutella; ei sanoja millä puhua. Ei unelmia. Ei mitään mihin uskoa, eikä mitään minkä vuoksi elää.
Eikä mitään minkä vuoksi elää.
Valtteri, vai Santeriko oli, ei saanut mitään tehdyksi. Maailma näyttäytyi hänelle yhtenä tylsänkoleana ja hengettömänä ja värittömänä huoneena, joka oli täynnä ovia ja nuo ovet veivät ainoastaan huoneisiin, jotka olivat täynnä ovia. Ei ollut paikkaa minne mennä, eikä silkka luovuttaminen ja nykyisyyden hyväksyminenkään tuntunut hyvältä ajatukselta. Säntäileminen ei-mihinkään oli sietämätöntä, mutta niin oli myös mitääntekemättömyys ei-missään. Siltikin, tuo huone tuntui koko ajan putoavan ja siksi oli vaistomaisesti joka hetki jonnekin sännättävä. Joka hetki kaikkine vivahteineen oli ikuiselta tuntuvaa kuvotusta. Voltteri yritti hengittää syvään ja rauhoittua, mutta se tuntui perin pohjin väärältä - suurta mielettömyyttä on rauhoittua, kun aihe paniikkiin on mitä suurin. Häntä oksetti ilma. Ja tila. Ja ajankulku. Ajan, joka valui kuin veretön veri pitkin tiiletöntä tiiliseinää viemäriin, jossa kuohuaa Tuhlattu Aika. Aika, jolla viemärit kaivettiin ja kaupungit niiden päälle rakennettiin - se valhe, jota emme halua tietää, koska jos tietäisimme, emme me sen kaupungin kaduilla niin riemuiten rallattelisi.
Syyllisyys siitä, että olemme ihmisiä (ja ihmiset ovat mitä ovat) valtaisi mielemme, emmekä enää voisi jatkaa. Tekisimme sen ainoan moraalisen teon, jonka - herättyämme tietoisuuteen - voisimme tehdä. Ja me...
”Enpä usko.” totesi Valtteri ajatuksen katkaisten ja tömähti sängyltä lattialle seitsemännensadannen kerran. Valtteri nousi ja putosi, sängyltä lattialle, ikäänkuin hoitaakseen Elämän alta pois; käydäkseen läpi sen jo monesti ennenkin koetun ja tunnetun elämänrytmin. Valtteri Lutunen nousee ja putoaa - ehkä joskus viimeisen kerran. Ja sitä paitsi näin Valtterin elämä oli jotenkin konkreettisempaa. ”Nouseminen” ja ”putoaminen” eivät hänen tapauksessaan olleet kovinkaan valheellisia ilmauksia. Hän ei esimerkiksi perustanut yritystä ja ajautunut konkurssiin ja viitannut tähän prosessiin nousemisena ja putoamisena, vaan hän toteutti elämäänsä niin kuin rehellisimmäksi koki. Kielen ja maailman suhde vaivasi häntä edelleen ja teki totuudenmukaisesta elämästä hankalaa. Putoamalla sängystä ja taas nousemalla sille saattoi hän kokea toimensa sanojen mukaisiksi.
Mutta Valtterin oli hyvinkin pian tehtävä jotakin, mitä hän ei koskaan olisi uskonut tekevänsä: hän kakoi punaisen pillerin pois sisältään ja näin tehtyään hylkäsi totuuden (sen ainoan ihanteen, minkä vuoksi hän oli elänyt), ja nielaisi sinisen pillerin.
Totuus, se perimmäinen, kaiken takana oleva substanssi, se on TYHJYYS.
”Ja kuka kestää loputonta tyhjyyttä, niitä loppumattomia ja ikuisesti putoavia ja putoavia verhoja, joiden takana ei ole vittu MITÄÄN?! ja kun peräännyt verholta pelästyttyäsi todellisuutta ja käännyt ympäri palataksesi menneeseen, jolloin kaikki oli hyvin, on sekin jo peittynyt verhoon etkä uskalla katsoa sen taakse koska hyvin tiedät mitä siellä on eikä ole mitään minne mennä ja olet vain mitä olet ja niin kauan kun et löydä peiliä voit uskoa edes sen!!?”
Valtterille riitti. Hän hylkäsi totuuden, kaiken takana piilevät tyhjät, ikuisesti tyhjät huoneet ja vaihtoi sen siksi, mitä nautinnoksikin on kutsuttu. Hän mietti, että miksikäs ei tehdä sitä mistä nauttii, eivätkös sitä kaikki tee?
”Hah, no niinpä tekevät! Ja onnellisia ovat!”
Valtterikin halusi olla onnellinen ja samassa ymmärsi, mikä tuuli oli hänet siihen pyörremyrskyyn puhaltanut, jossa hän henkensä verellä taisteli. Hänen traagiseksi kohtalokseen oli tulla sen vuoksi tuhoutuminen, mistä hän eniten nautti, koska filosofi eniten nauttii ja elämisen syynä pitää TOTUUTTA ja sen etsintää ja sen vuoksi elämistä, mutta kuten olemme huomanneet, on tyhjyyttä aivan mahdoton rakastaa ja sen kautta elää. Koska sen on hirvittävää. Se on aivan hirvittävää.
”Aloitteleville filosofeille sellainen neuvo, että vaihda intohimon kohteesi välittömästi johonkin toiseen, ja vaikka vaikeaa se onkin, niin tee kaikkesi, että se vaihtuu. Koska se on nyt nähty, se totuus, jota niin syvältä kaivetaan, eikä se ole matkan arvoinen. Kaikki oleva koostuu osittain joistakin pienistä jutuista, mutta enimmäkseen kuitenkin tyhjyydestä. Jotta jotakin voi olla, on sitä kohti oltava melkein äärettömän paljon tyhjyyttä ja koska tämä tyhjyys on niin määrältään kuin laadultaakin perin ääretöntä, ei sen ylistämisessä ole mitään mieltä - sen sijaan sen ylistämisessä on, mikä erottuu tätä ääretöntä tyhjyyttä vasten. Kuten entisaikoina mereen suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella - kenties ei vähiten sen äärettömältä tuntuvan luonteen vuoksi - on meidänkin paras vielä suhtautua kaiken takana hiljaa hykertelevään hiljaisuuteen äärettömällä kunnioituksella. Meri on niellyt monta miestä, mustat aukot tulevat nielemään vielä monia ja tämä metafyysinen tyhjyys... no, se syö meitä kaikkia koko ajan meidän tietämättämme. Ja me kestämme sen ainoastaan juuri siten - pitämällä sen poissa tietoisuudestamme.”
Ja Valtteri täytti elämänsä sellaisilla asioilla, joita hän ennen olisi kutsunut tyhjiksi nautinnoiksi. Hän nautti musiikista, kirjoista, kirjoittamisesta, urheilusta - kaikenlaisesta tekemisestä, mikä vain vei pois tyhjyydestä ja sen salaa kaiken nielevästä kidasta. Ja Valtteri tajusi jotakin. Hän vihdoin sai yhdistettyä itsensä ja omat pyrkimyksensä muun maailman kanssa, eikä enää tuntenut olevansa niin yksin. Ei kukaan meistä tee mitään saavuttaakseen jotain; emme me unelmoi menestyksestä menestyksen tähden; työstä elannon tähden; emme me ihan varsinaisesti yritä erottua toinen toisistamme ja olla jotenkin enemmän kuin muut - voi ei. Me kaikki täytämme elämämme MILLÄ HYVÄNSÄ, koska mitä enemmän on tätä mitä tahansa, mitä enemmän on jotakin sisältöä jokaiselle eletylle ja vielä elettävälle hetkelle, sitä kauempana olemme tyhjyydestä. Emme juokse eteenpäin jotakin saavuttaaksemme - juoksemme henkemme edestä tyhjyyttä pakoon.
Kaikki on harhaa, paitsi kaiken takana vaaniva tyhjyys ja juuri siitä syystä harhan on oltava mahdollisimman uskottava ja syvä. Etkö olekin joskus kuullut jonkun sanovat, että tulee tehdä juuri sitä, mistä kaikista eniten nauttii?
”Niin, ymmärrän nyt. Se on aivan sama katsooko Salkkareita vai käykö klassisen musiikin konserteissa - se on vain vivahde-ero. Kaikista tärkeintä on, että täyttää aikansa jollakin, koska edes jokin on jo askelen tyhjyyden edellä. Jos sitä hetken ajattelee, voi huomata, että Salkkarit tarjoavat vain puolen tunnin tauon tyhjyyden kivisinä kolisevilta askeleilta, joten kenties olisi parempi keksiä jokin pitkällisemmin tyydyttävä illuusio? Soita pianoa, laula, juokse, lue, tee itsellesi koko ajan jotakin ja vie itseäsi koko ajan kohti jotakin.
Siksi unelmointi on niin tärkeää. Jopa mahdottomasta unelmointi, tai pikemminkin - nimenomaan mahdottomasta unelmointi! Niin kauan kun on jotakin minkä vuoksi tehdä koko ajan jotakin, ei tyhjyys koskaan sinua saavuta.”
Valtteri saattoi taas hengittää ilmaa - tai mitä se nyt olikaan. Katsella ja kosketella tätä maailmaa, ja hyvin mielin, koska muuta maailmaa ja muuta perspektiiviä Valtterille ei yksinkertaisesti ole suotu. Eikä se haittaa. Sellaista se on ja millaista se on, ei se muuta voi olla.
Ja Valtteri unelmoi. Valtteri unelmoi ihan mahdottomista asioista, mutta se tuntui hyvältä. Juuri se tuntui hyvältä. Valtteri tiesi nyt varsin hyvin, että ei ole mitään mieltä lopettaa mahdottomista asioista unelmoimista, koska ne juuri ovat niitä ajatuksia, jotka tekevät tyhjyyteen vajoamisesta mahdotonta.
Ja se on riemukasta. Se on kuin olisi kuolematon. Unelmoiminen itsessään on yhtä unelmien toteuttamisen kanssa, mutta sillä erotuksella, että unelmien toteutuessa voit luovuttaa ja vajota.
Että nyt vittu,
unelmoi mahdottomasta.
T: Valtteri Lutunen,
mies joka avasi oven, jotta sinä voisit unelmoida.
(Mutta kaikkihan me tiedämme, Valtteri sen myös hyvin tietää, että päivät tulevat ja menevät. Yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Siksi mikään mikään sanottu ja mikään lopullinen ei koskaan todella ole lopullisesti sanottua, eikä Valtterikaan koskaan saa rauhaa.
Mutta se lienee hänen kohtalonsa.
Nousta ja vajota ja nousta taas. Siinä illuusiossa, mikä nyt milloinkin parhaalta tuntuu.)
5.2.2014
Valtteri Lutunen koki ei-mitään
Ihminen kokee asiat tietyllä syvyydellä ja tämän syvyyden myötä määräytyy asiain merkitys ja sitä kautta uudestaan syvyys, ja näin jatkuu kunnes---
Valtteri piti nuoruudessaan monia asioita ihmeellisinä, ihan pohjattoman ihmeellisinä, mutta niitä seurasivat taas ajat, jolloin tismalleen samat asiat olivat mitä tyhjänpäiväisimpiä. Yhtenä päivänä kukka oli vain kukka - yksi miljardeista, eikä mitenkään erityinen, mutta jo seuraavana tämä sama kukka näyttäytyi itse jumaluutena, ajan ja paikan yhteentiivistyneenä ihmeenä ja kaiken ollunnaisen, olevaisen ja tulevaisen lopputulemana ja alkupisteenä.
”Ja niin olen minäkin!” ajatteli Valtteri noina päivinä, noina merkillisinä päivinä jolloin tuntui ikuisuus läheisimmältä ja parhaalta ystävältä, mitä kuvitella saattoi. Meni Valtterilla miten huonosti tahansa, aina saattoi hän painautua parasta ystäväänsä vasten ja olla yhtä kaiken kanssa - siinä hetkessä ikuisesti, mikä teki siitä erityisen lohdullista.
(olla virtaa ja virrata vaan
astua valon siltaa
ja olla virrassa taas
et koskaan ole poissa
et koskaan tahdokaan
livut sinä ainiaan
virroissa noissa)
Mutta päivät tulevat ja menevät, sen tiesi Valtterikin. Eilisen nirvana kääntyy yön myötä tämän päivän apatiaksi, ja mennyt aika on jotenkin niin helvetin mennyttä. Ikään kuin joki kuivuisi kokonaan, virta pysähtyisi ja olisit pohjalla aivan yksin. Lipuessaan ikuisuuden ilmiliekehtivässä sädehdinnässä ja valonlieskojen pehmeissä aalloissa oli Valtteri unohtanut, että todellakin - tämä paikka ja tämä hetki on niin kovin erillään ikuisuudesta ja täällä ei ole pelkkää valoa ja muotoa ja kaiken kaunista tanssia, vaan täällä on asioita ja käsitteitä, ja asioille vastineet kielessä, käsitteille vastineet todellisuudessa ja niiden väliset suhteet aivan sekaisin, ja ikään kuin se ei riittäisi, niin niiden välillä oli vielä niin helvetisti tyhjyyttä.
”Vittu” totesi Valtteri huomattuaan, että tyhjyyttä on kaiken välissä ja kaiken takana. Valtteri ajatteli äsken ääneensanomaansa ja huomasi, että kun siitä poistaa kaikki sille suodut arvot ja historian saatossa muokkautuneet määritelmät ja ajattelee äännähdystä sinänsä, niin eihän_sekään_ole_mitään.
”Voi vittu” sanoi Valtteri äskeistä tyhjemmällä äänellä, äänellä, joka ei mitään tarkoita, ihan siitä syystä, että se ei voi.
Ja Valtteri koki näin sanoneensa kaikesta kaiken, mitä ylipäätään kaikesta voi sanoa. Valtteri näki koko aikaisemman elämänsä olleen askeleita ponnahduslaudalla ja vihdoinkin koki hän hypänneensä, mutta hypättyään hän vasta huomasi, että altaassa ei ollutkaan vettä, ja juuri ennen kuin hän mätkähti tyhjyyden kaikenkietovaan syleilyyn sai hän sanotuksi sen, mikä sanotuksi jo tulikin.
Kyllähän Valtteri kovasti yritti kaikenlaista. Löytää merkitystä, lähinnä, koska muulla ei tuntunut olevan merkitystä. Kaikenlaiset tarkoitukset mitä ihmiset elämilleen kuvittelivat, tuntuivat Valtterista nyt ihan puistattavan naiiveilta.
”Haluan auttaa ihmisiä...” tuhahti Valtteri ivallisesti. ”Et sinä halua ketään auttaa. Haluat vain itsellesi hyvää mieltä ja miksi? Kysy itseltäsi - miksi?” Valtteri ei itse keksinyt auttamishalun takanakaan olevan mitään rehellistä tai todellista, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin olisi matkalla kohti jotakin suurempaa oivallusta.
”Onni...” tuhisi hän jälleen. ”Ei sitä elääkseen tarvitse ja kuolee sitä ilmankin.”
Ja Valtteri jatkoi, huolimatta siitä miten naiivilta hän itsekin kuulosti. Valtteri jatkoi kaiken inhimillisen ja todelliseksi luullun systemaattista tuhoamista ja kun kaikki oli tuhottu, kun koko Valtterin henkilökohtainen todellisuus leijaili tuhkana ilmassa ja meni hänen henkeensä ja tukki kaikki hänen aistinsa, tunsi Valtteri jotakin todella syvää. Hän oli aivan varma, koska hän koko kaikkeuden päässään moukaroi, että kaiken takana on pelkkää ei-mitään, ehkä jopa tyhjyyttäkin vähemmän. Valtteri näki asian niin, että tyhjyys on jotakin havaittavissa olevaa, kuten tyhjä lasi on aistein havaittavissa tyhjä, mutta ei-mikään piiloutui kaiken havaintokyvyn taakse, mikä teki siitä pelottavinta mitä kuvitella saattoi. Tyhjyys ei ollutkaan ainoastaan siellä missä se näytti olevan, kuten lasissa tai sängyssä tai altaassa, vaan se oli ihan kaikkialla.
(Vashta Nerada. Varjoja on siellä missä on valoa, tyhjyyttä siellä missä olevaista - kaikkialla.)
Se oli todellisuus. Se oli totuus ja Valtteri tiesi sen. Valtteri löysi sen, mitä kaikki maailman filosofit ja muut tiedemiehet olivat häntä ennen etsineet. Se olisi saattanut tuottaa hänelle jonkinlaista tyydytystä, tarkoitusta tai lopullisuutta, mutta kun tämä tyhjyys oli nyt jotakin liian karmivaa.
Se oli kuin virta...
Se sama virta, kuin aina ennenkin...
Sieltä ei pääse pois, mutta nyt Valtteri kovasti haluaisi.
Koska ei tämä ole sama virta.
Valtteri täyttyi ja hän tyhjeni, hiljaa hän vielä sykki. Odotti liikennevaloissa keskellä merta, valoissa jotka olivat kaikkea ja ei mitään. Valtterin vene keinahti ja kaikki pimeni. Ei mustaksi, vaan ei-miksikään.
On kuin...
On kuin ei.
Ei ole ett...
Alku ja sen sisältämä sana
ei se ole sana.
se on------
------------------------
siinä kaikki
Tyhjyävän pursuava
ei minkään ei-mitäännys.
Etääntyvänä kuunvalona seuraava
edellisestä poistovoimankauttasisääntullut
olemme.
On kuin
on kuin en saisi kiinni sinusta
kun et sinäkään ole sinä,
vaan pelkkä kasanlainen olettamus
katso nyt meitä
kädet toinen toistansa
selän takana yhtyvät
seläntakaismaailman lävistävät ja,
sinkoavat sen kaikkeuden läpi
kaiken
ja kaikki on poissa.
ilojemme välkehtivät laineet
(apatianaallotlotlit)
kaukaisuuden kutsuva hämy
vilkkeidemme pelkät mitkät
pelkojemme nuomuuden jotkut
etiäiset, etivät
etsiä - nyt
litisevät lätisevät
naurua
yhtälailla aallonlailla
syöksyn ylilaineen taa
kohti kohdistettua kohtaa
sinussa
ylitulevana kaikenkaikkena
yhdistyn ikäänkuin mukamas
joskin jotakin meni ohi
ja oli näin pelkkä vain
että ”järki” ja sitä seuravaa senmukaisuus
kaikenkattava näennäisen olevaisuus
onnelliskojen lailla,
ikilipittävine kielimme
jätämme jälkiä hiekkaan ja
jalkaistelemme, varpaistelemme
mielinkielin
kielin vain, ja tunnustelen kunnes---
lailla
aina vain jonkinlailla
sillälaillakin on pelkkä näkemys
kuin kaikenlailla
sanoessamme että ikäänkuin näin
tai jopa että näinnäin
ohitamme itseisasian
ja hyvä niin
koska totuus on pelkkä antimidas
kaikentuhoava ikiliekehtivä
välkkeen sammuttava pimeä
kahmaisu
tyhjyydessäsikö
et elä
se kahmiva koura kintereillä?
naurua
nyt tiedät
ota kädestäni kiinni
koska vain kosketus on olemassa
se oli totta jo silloin
ennen totuutta ja sitä toista
pidä kiinni
pidä nyt
kaikki on aavaa ja peilityyntä
vain tämä on totta ja unohda kaikki muu
hiustesi hulmuava tuoksu
kasvojeni leimuavassa ruohossa
lakaisevainen, yhtälainen
laillalaineen lakaisen kaiken
se sai sen tuo tuon
kaikella kaikkea
yhtälailla
samallalailla
sillälailla
yhtälailla illalla kuin aamulla
luuta on luuta
luuta ei ole luuta
se on vain sana, viittaus tuonne
jonnekin onnenikin?
se ei ole totta, luuta ei ole
ei ole verhoa minkä takana luuta lakaisee
ei näyttämöä ei yleisöä
”näyttämö” ”yleisö” ovat
|——————————————————————|
eikä edes vaan että
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
ja myös että
/
/
ja kaikkea mutta
ikuisuus on mitäännytys
mitäännytys on ikuista
etsiminen etääntymistä
sanojen vaihtamista
ristisanaleikkiä
turtuneisuuden pelkistynyt ilo
kokonaisvaltainen olevaisuus jotainkohtisuudessa
täyttymyksellinen mielettömyys
vs.
sinuthukuttava olemattomuus eimitäänmyydessä
eimitään kohti menevä mikään
yksinkertainen m_i_e_l_e_t_t_ö_m_y_y_s
Kuinka Valtteri, tai kuinka kukaan voi selvitä näin perinpohjaisesta ja kaiken (tyhjyydenkin) tyhjentävästä kokemuksen ymmärtämisestä tai ymmärryksen kokemisesta? Vai oliko se Santeri? Vai oliko edes mitään... oliko sittenkin, ettei... ei, pakko jotakin on. Varmasti jotakin. Edes.
On oltava.
Valtteri piti nuoruudessaan monia asioita ihmeellisinä, ihan pohjattoman ihmeellisinä, mutta niitä seurasivat taas ajat, jolloin tismalleen samat asiat olivat mitä tyhjänpäiväisimpiä. Yhtenä päivänä kukka oli vain kukka - yksi miljardeista, eikä mitenkään erityinen, mutta jo seuraavana tämä sama kukka näyttäytyi itse jumaluutena, ajan ja paikan yhteentiivistyneenä ihmeenä ja kaiken ollunnaisen, olevaisen ja tulevaisen lopputulemana ja alkupisteenä.
”Ja niin olen minäkin!” ajatteli Valtteri noina päivinä, noina merkillisinä päivinä jolloin tuntui ikuisuus läheisimmältä ja parhaalta ystävältä, mitä kuvitella saattoi. Meni Valtterilla miten huonosti tahansa, aina saattoi hän painautua parasta ystäväänsä vasten ja olla yhtä kaiken kanssa - siinä hetkessä ikuisesti, mikä teki siitä erityisen lohdullista.
(olla virtaa ja virrata vaan
astua valon siltaa
ja olla virrassa taas
et koskaan ole poissa
et koskaan tahdokaan
livut sinä ainiaan
virroissa noissa)
Mutta päivät tulevat ja menevät, sen tiesi Valtterikin. Eilisen nirvana kääntyy yön myötä tämän päivän apatiaksi, ja mennyt aika on jotenkin niin helvetin mennyttä. Ikään kuin joki kuivuisi kokonaan, virta pysähtyisi ja olisit pohjalla aivan yksin. Lipuessaan ikuisuuden ilmiliekehtivässä sädehdinnässä ja valonlieskojen pehmeissä aalloissa oli Valtteri unohtanut, että todellakin - tämä paikka ja tämä hetki on niin kovin erillään ikuisuudesta ja täällä ei ole pelkkää valoa ja muotoa ja kaiken kaunista tanssia, vaan täällä on asioita ja käsitteitä, ja asioille vastineet kielessä, käsitteille vastineet todellisuudessa ja niiden väliset suhteet aivan sekaisin, ja ikään kuin se ei riittäisi, niin niiden välillä oli vielä niin helvetisti tyhjyyttä.
”Vittu” totesi Valtteri huomattuaan, että tyhjyyttä on kaiken välissä ja kaiken takana. Valtteri ajatteli äsken ääneensanomaansa ja huomasi, että kun siitä poistaa kaikki sille suodut arvot ja historian saatossa muokkautuneet määritelmät ja ajattelee äännähdystä sinänsä, niin eihän_sekään_ole_mitään.
”Voi vittu” sanoi Valtteri äskeistä tyhjemmällä äänellä, äänellä, joka ei mitään tarkoita, ihan siitä syystä, että se ei voi.
Ja Valtteri koki näin sanoneensa kaikesta kaiken, mitä ylipäätään kaikesta voi sanoa. Valtteri näki koko aikaisemman elämänsä olleen askeleita ponnahduslaudalla ja vihdoinkin koki hän hypänneensä, mutta hypättyään hän vasta huomasi, että altaassa ei ollutkaan vettä, ja juuri ennen kuin hän mätkähti tyhjyyden kaikenkietovaan syleilyyn sai hän sanotuksi sen, mikä sanotuksi jo tulikin.
Kyllähän Valtteri kovasti yritti kaikenlaista. Löytää merkitystä, lähinnä, koska muulla ei tuntunut olevan merkitystä. Kaikenlaiset tarkoitukset mitä ihmiset elämilleen kuvittelivat, tuntuivat Valtterista nyt ihan puistattavan naiiveilta.
”Haluan auttaa ihmisiä...” tuhahti Valtteri ivallisesti. ”Et sinä halua ketään auttaa. Haluat vain itsellesi hyvää mieltä ja miksi? Kysy itseltäsi - miksi?” Valtteri ei itse keksinyt auttamishalun takanakaan olevan mitään rehellistä tai todellista, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin olisi matkalla kohti jotakin suurempaa oivallusta.
”Onni...” tuhisi hän jälleen. ”Ei sitä elääkseen tarvitse ja kuolee sitä ilmankin.”
Ja Valtteri jatkoi, huolimatta siitä miten naiivilta hän itsekin kuulosti. Valtteri jatkoi kaiken inhimillisen ja todelliseksi luullun systemaattista tuhoamista ja kun kaikki oli tuhottu, kun koko Valtterin henkilökohtainen todellisuus leijaili tuhkana ilmassa ja meni hänen henkeensä ja tukki kaikki hänen aistinsa, tunsi Valtteri jotakin todella syvää. Hän oli aivan varma, koska hän koko kaikkeuden päässään moukaroi, että kaiken takana on pelkkää ei-mitään, ehkä jopa tyhjyyttäkin vähemmän. Valtteri näki asian niin, että tyhjyys on jotakin havaittavissa olevaa, kuten tyhjä lasi on aistein havaittavissa tyhjä, mutta ei-mikään piiloutui kaiken havaintokyvyn taakse, mikä teki siitä pelottavinta mitä kuvitella saattoi. Tyhjyys ei ollutkaan ainoastaan siellä missä se näytti olevan, kuten lasissa tai sängyssä tai altaassa, vaan se oli ihan kaikkialla.
(Vashta Nerada. Varjoja on siellä missä on valoa, tyhjyyttä siellä missä olevaista - kaikkialla.)
Se oli todellisuus. Se oli totuus ja Valtteri tiesi sen. Valtteri löysi sen, mitä kaikki maailman filosofit ja muut tiedemiehet olivat häntä ennen etsineet. Se olisi saattanut tuottaa hänelle jonkinlaista tyydytystä, tarkoitusta tai lopullisuutta, mutta kun tämä tyhjyys oli nyt jotakin liian karmivaa.
Se oli kuin virta...
Se sama virta, kuin aina ennenkin...
Sieltä ei pääse pois, mutta nyt Valtteri kovasti haluaisi.
Koska ei tämä ole sama virta.
Valtteri täyttyi ja hän tyhjeni, hiljaa hän vielä sykki. Odotti liikennevaloissa keskellä merta, valoissa jotka olivat kaikkea ja ei mitään. Valtterin vene keinahti ja kaikki pimeni. Ei mustaksi, vaan ei-miksikään.
On kuin...
On kuin ei.
Ei ole ett...
Alku ja sen sisältämä sana
ei se ole sana.
se on------
------------------------
siinä kaikki
Tyhjyävän pursuava
ei minkään ei-mitäännys.
Etääntyvänä kuunvalona seuraava
edellisestä poistovoimankauttasisääntullut
olemme.
On kuin
on kuin en saisi kiinni sinusta
kun et sinäkään ole sinä,
vaan pelkkä kasanlainen olettamus
katso nyt meitä
kädet toinen toistansa
selän takana yhtyvät
seläntakaismaailman lävistävät ja,
sinkoavat sen kaikkeuden läpi
kaiken
ja kaikki on poissa.
ilojemme välkehtivät laineet
(apatianaallotlotlit)
kaukaisuuden kutsuva hämy
vilkkeidemme pelkät mitkät
pelkojemme nuomuuden jotkut
etiäiset, etivät
etsiä - nyt
litisevät lätisevät
naurua
yhtälailla aallonlailla
syöksyn ylilaineen taa
kohti kohdistettua kohtaa
sinussa
ylitulevana kaikenkaikkena
yhdistyn ikäänkuin mukamas
joskin jotakin meni ohi
ja oli näin pelkkä vain
että ”järki” ja sitä seuravaa senmukaisuus
kaikenkattava näennäisen olevaisuus
onnelliskojen lailla,
ikilipittävine kielimme
jätämme jälkiä hiekkaan ja
jalkaistelemme, varpaistelemme
mielinkielin
kielin vain, ja tunnustelen kunnes---
lailla
aina vain jonkinlailla
sillälaillakin on pelkkä näkemys
kuin kaikenlailla
sanoessamme että ikäänkuin näin
tai jopa että näinnäin
ohitamme itseisasian
ja hyvä niin
koska totuus on pelkkä antimidas
kaikentuhoava ikiliekehtivä
välkkeen sammuttava pimeä
kahmaisu
tyhjyydessäsikö
et elä
se kahmiva koura kintereillä?
naurua
nyt tiedät
ota kädestäni kiinni
koska vain kosketus on olemassa
se oli totta jo silloin
ennen totuutta ja sitä toista
pidä kiinni
pidä nyt
kaikki on aavaa ja peilityyntä
vain tämä on totta ja unohda kaikki muu
hiustesi hulmuava tuoksu
kasvojeni leimuavassa ruohossa
lakaisevainen, yhtälainen
laillalaineen lakaisen kaiken
se sai sen tuo tuon
kaikella kaikkea
yhtälailla
samallalailla
sillälailla
yhtälailla illalla kuin aamulla
luuta on luuta
luuta ei ole luuta
se on vain sana, viittaus tuonne
jonnekin onnenikin?
se ei ole totta, luuta ei ole
ei ole verhoa minkä takana luuta lakaisee
ei näyttämöä ei yleisöä
”näyttämö” ”yleisö” ovat
|——————————————————————|
eikä edes vaan että
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
ja myös että
/
/
ja kaikkea mutta
ikuisuus on mitäännytys
mitäännytys on ikuista
etsiminen etääntymistä
sanojen vaihtamista
ristisanaleikkiä
turtuneisuuden pelkistynyt ilo
kokonaisvaltainen olevaisuus jotainkohtisuudessa
täyttymyksellinen mielettömyys
vs.
sinuthukuttava olemattomuus eimitäänmyydessä
eimitään kohti menevä mikään
yksinkertainen m_i_e_l_e_t_t_ö_m_y_y_s
Kuinka Valtteri, tai kuinka kukaan voi selvitä näin perinpohjaisesta ja kaiken (tyhjyydenkin) tyhjentävästä kokemuksen ymmärtämisestä tai ymmärryksen kokemisesta? Vai oliko se Santeri? Vai oliko edes mitään... oliko sittenkin, ettei... ei, pakko jotakin on. Varmasti jotakin. Edes.
On oltava.
10.1.2014
Olemme kaikki taiteilijoita
Rakkaat taidefrendit; te itseänne ilmaisevat auringonpaisteessa lepattelevat tammenlehdet; te itseänne huomaamattanne patoavat ja joistakin väleiköistä ylitsevuotavat painekattilat; te sihisevät ja räiskyvät, tietoisuuden puolitiessä vaeltavat tämän hetken mitä lopullisimmat Ilmaukset - hyvää perjantaita teille, ja myös meille niin saamme minutkin luettua mukaan ylläoleviin kuvaelmiin.
Kulkekoon tämä teksti otsikolla ”Olemme kaikki taiteilijoita”, sillä se on se ajatus, jonka kaikista syvimmin nyt haluan tuoda esitetyksi ja kenties jopa juurrutetuksi. Jonnekin. Tämä on sellainen ajatus, jonka julkituomiseksi ja levittämiseksi olisin valmis käyttämään vaikka koko aikani täällä ja kaiken sen tarmon, mikä minulle on suotu ja jos yhtään itse uskon tähän seuraavaksi kirjoittamaani, niin niin minun varmasti tulisi tehdäkin.
Mutta kuten minun on aina itseni kanssa tehtävä, niin on meidän tälläkin kertaa peruutettava pitkälle taaksepäin, aina ihmiskunnan ja elämän aamunkoittoon saakka. Ohimennen selittetynä tämä henkilökohtainen ominaisuus: Esimerkiksi TeLille mentyäni olin onnistunut elämään jonkin aikaa siinä hyvin helpossa ja kevyessä ajatuksessa, että tarkoituksella ei ole niin väliä, koska useinkaan tarkoitusta ei ole, vaan ITSE TEKEMISELLÄ on merkitystä. Tämän ajatuksen syntyyn oli johtanut kaikki asfalttiasemalla vietetty aikani; siis koska loputtomasta pihanlakaisusta ja säkkien heittelystä - siis kertakaikkiaan pointittomasta toiminnasta, millä ei ole juuri mitään vaikutusta mihinkään - on hyvin vaikea löytää minkäänlaista suurempaa tarkoitusta, oli minun ihan omaa psyykettä suojatakseni Luovuttava tarkoitushakuisuudestani. Koska tokihan jos pihaa lakaistessani erehtyisin ajattelemaan, että voi nyt vittu tätä järkeä tässäkin, niin enhän minä kykenisi sitä tekemään. Näin ollen, jotta jotenkin pystyisin toimia ja välttyisin tarkoituksettomuudentunnun aiheuttamalta itsemurhalta, oli minun ryhdyttävä löytämään tyydytystä Itse Tekemisestä. Siis lakaisusta. Muun muassa. Lakaisulla, siis roskan siirtämisellä paikasta toiseen, ei ole mitään väliä, mutta se itse akti, lakaisu! - siitä olin löytävä onnen. Jostakin luin, että ainakin jotkut zenbuddhalaiset jossakin aloittavat päivänsä jollakin aivan tyhjänpäiväisellä siivoamisella, mutta heilläkään ei se pointti ole itse siivoamisessa, vaan siinä, että HE TEKEVÄT KAIKEN NIIN HYVIN KUIN PYSTYVÄT JA KESKITTYVÄT SIIHEN KAIKILLA VOIMILLAAN, ja juuri tämä keskittyminen aikaansaa mielen tyhjentymisen - kyse on siis meditoinnista.
Ja näin minäkin selvisin. Keskittymällä ja antautumalla mille tahansa ja kaikelle sain pidettyä itseni meditatiivisessa tilassa, oli elo miten turhaa ja tyhjänpäiväistä hyvänsä.
Mutta jokinhan muuttui TeLillä. Hetken aikaa sain käänneltyä hauista ja kyykkäiltyä ihan aktin itsensä vuoksi - antaakseni kaikkeni tilanteessa kuin tilanteessa, meditoidakseni, mutta sitten haukkasin väärästä omenasta ja kysyin kysymyksen ”miksi?” Miksi hauis, miksi kuntosali, miksi kuntoilu ylipäätään, miksi nyt terveyskään saatana?
Ja nyt alkaa peruuttaminen. Olisi hyvä jos tässä kohti olisitte lukeneet vielä keskeneräisen ja missään julkaisemattoman tekstini otsikolla ”Paljain jaloin, Asko” mutta koska ette ole, niin otan sieltä tähän lainauksen ja toivon, että se on riittävän itseselitteinen.
”Asko, back to the point. Sinähän tunnet ihmiskunnan historiaa jonkin verran, eikö totta? Enkä nyt tarkoita tätä typerää ja kaiken tärkeän sivuuttavaa Kyrvänmittauksen historiaa – tiedäthän, milloin oli kenelläkin pisin kulli ja mitä he sillä tekivät; sotahistoriaa! – vaan pikemminkin biologista historiaa. Sitä kuinka me vielä joskus oltiin osa jengiä, eläimiä ja toimimme eläimille ominaisella tavalla, meidän tapauksessa apinoille ominaisella tavalla.
Tiedätkös kun Asko, nyt, NYT tulee tärkeä pointti. Jos ajattelemme ihan minkä tahansa luonnossa elävän eläimen fyysistä kyvykkyyttä, niin lienee selvää, että se on melkolailla maksimissaan! Jos jänis ei olisi äärettömän kovakuntoinen ja havainnoisi ympäristöään mahdollisimman tarkkaan, tai jos sillä olisi vaikka jokin synnynnäinen tyyppivika, vaikka liikavarvas, niin eihän se selviäisi, vaan se – ollessaan jotakin muuta, kuin äärettömän paras ja evoluution huippu – tulisi syödyksi! Asko! Eikö ole ihanaa kun luonnonvalinta toimii!
Ja millä tavalla susi, kettu, orava, jänis tai mikä tahansa muu saavuttaa tämän maksimaalisen kyvykkyyden tilan? Tekeekö susi saatanasti jalkaprässiä, ehkä 3x10x40kg settejä? Ehkä puolen minuutin palautuksilla? Kai sitä jonain viikonpäivänä on jotain aerobistakin? Ja miten orava saa loikatessaan puusta toiseen AINA kiinni jostakin oksasta? Treenaako se jollain reaktiopallolla vai hä?
Asko. Millä vitulla eläimet sen tekevät... Minä tiedän. Ne vain ovat eläimiä ja käyttäytyvät omalle lajilleen ominaisella tavalla. Kaikki eläimet ovat vuosimiljoonien ajan kehittyneet ollakseen juuri sitä mitä ne ovat ja tekevät juuri sitä, mikä on ehdottoman essentiaalista heidän selviytymiselleen.
Ja nyt Asko palaamme takaisin ihmiseen ja unohdamme mm. ns. tekniikan kehityksen, kulttuurin kehityksen yms. ja ajattelemme itseämme puhtaasti eläiminä, eläinlajina joka toimii luonnollisessa ympäristössä sille luonnollisimmalla mahdollisella tavalla. Ja kun näin teemme, huomaamme, että emme olekaan ihan niin kaukana apinaserkuistamme (muistathan, unohdimme kulttuurin, kielen, valtiot yms.) BIOLOGISESTI. Olemme edelleen biologisesti eläimiä (hah) ja meillä on tallella eläimelliset tarpeemme kuten syöminen ja juominen. Ja Asko. Eikö totta, että monestikin ajattelemme, että jokin ruoka ja juoma on joko hyväksi tai pahaksi ihmiselle – on siis olemassa jotakin ”optimaalista” ravintoa, amirite? Aim rite.
Mutta minulla, en tiedä sinusta Asko, on vähän sellainen tunne että liikuntapuolella unohdamme tämän ajatuksen optimista. Jo pienestä pitäen meille opetetaan ja vanhemmalla iällä varsinkin, että tulee löytää ”oma laji.” Harrastaa sellaista liikuntaa mistä tykkää, mutta tärkeintä että tekee sitä yhtäjaksoisesti 45min kolme kertaa viikossa. Joskus myös sillattis että syke käy siellä 90% maksimista. Vähän lihaskuntoa. Vähän aerobista. Muistetaan venytellä. Protskua täytyy saada paljon.
Se on siis näemmä yhdentekevää pelaanko squashia vai melonko? Sillä ei ole väliä mitä ”primal blueprintissäni” lukee? On vissiin ihan sama, että juokseeko susi metsässä vai harrastaako se korkeushyppyä?
Äh. Asko. Minä tiedän, että ihmiselle se on periaatteessa ihan saatanan sama mitä se tekee, koska meillä ei samankaltaisia fyysiä vaatimuksia ole, kuin luonnontilassa eläville olennoille. Kenenkään meistä ei kannattaisi tehdä ikinä mitään, koska se on turhaa energianhukkaa, emmekä me fyysistä kyvykkyyttämme varmaankaan tule koskaan tarvitsemaan. Siis oikeasti. Sillä lailla, että olisi kyse jonkun hengestä – ei, koska sellaiset tilanteet haluamme ehdottomasti eliminoida ja näin tehdä fyysisistä ominaisuuksistamme piileviä.
Pointtini oli nyt se, että meillä luontoetäisyydestämme huolimatta edelleen on tämä primal blueprint. Niin kuin sudella. Se metsästää miten metsästää, eikä esimerkiksi lähde sukeltamaan valtameristä fisua ”koska se ois kivempaa, swimmaus on mun laji lol.” Sen keho ja sen kaikki ominaisuudet on luotu tiettyjä tarkoituksia varten, ja niin on ihminenkin. Meidän pitää hetkeksi unohtaa urheilulajien olemassaolo ja täydellisen pyllyn salaisuus ja kurkistaa menneisyyteemme ja opetella liikkumaan siten, miten esi-isämme liikkuivat. Koska se on Asko optimaalista. Toki myönnän, että kaikki liike tekee hyvää, mutta jos optimi on olemassa, jos on joitakin lajillemme tyypillisiä liikkumisen muotoja, jotka joskus ovat olleet ehdottoman välttämättömiä, niin eikö voisi olla, että tälläkin hetkellä meissä, Asko, on tällainen piilevä blueprint vain odottamassa heräämistään ja valjastamistaan.”
http://www.youtube.com/
Eli näin saimme hieman hoidettua peruutusurakkaa ja samalla pääsemme kohti käsitettä ”ilmaisu.” Nähkääs, kun nyt meidän on ehdottomasti unohdettava (ehkä olettekin jo unohtaneet) se assosiaatio, että ilmaisu liittyisi taiteeseen ja se, että taide liittyisi pelkästään niihin yksittäisiin asioihin, mihin sen on yleensä mielletty liittyvän, siis kuvataiteeseen, teatteriin, musiikkiin yms.
Sitä vartenhan me tässä peruuttelemme. Mitä oli ennen musiikkia, teatteria ja niitä muita? Mitä siis oli ns. luonnontilassa? Kuten äsken huomasimme, LUONTOKAPPALEITA, JOTKA KÄYTTÄYTYVÄT ITSELLEEN OMINAISELLA TAVALLA. Ja nyt saatanan tarkkana, frendit. Itselleen ominaisella tavalla.. Susi metsästää... Jotkut lajit toimivat laumoissa... Tosiaan... apinat kiipeilevät puissa siksi, koska ne ovat kehittyneet vuosimiljoonien ajan niin, ja samasta syystä norsut eivät kiipeile...
Siis, frendit. Luonnontilassa on PELKKÄÄ ILMAISUA, PELKKÄÄ ITSEILMAISUA. Omalle itselleen ominaisella tavalla toimimista. Sitä tekevät ihan kaikki olemassaolevat... jutut. Things. Toistan: kala toteuttaa itseään uidessaan, hiekka kulkeutuessaan tuulen mukana syvemmälle aavikkoon, kuu kiertäessään maata, veri virratessaan meissä - kaikki luonnolliset tapahtumat ovat "ilmauksia."
Ja ottakaamme uudeksi ystäväksemme Fraktaliikka, koska fraktaliikka osoittaa meille jotakin aika merkittävää maailmankaikkudesta.
”Joo, hei vaan kaikille – asiaan. Olen siis täällä ja koska olen täällä, voitte te olla varmoja siitä että olen olemassa, siis että fraktaliikka todentotta toteutuu luonnossa. Kenties äskeisestä teille jäi se kuva, että pelkästään eläimet ilmaisevat itseään tekemällä sille ominaisia asioita, mutta sama toistuu kaikkialla, minne katsommekaan. Katsokaamme teidän sisäänne. Siellä on monenmonta erinäistä asiaa sielläkin. Valkosoluja, punasoluja, sydän, maksa ja niin edelleen. Ja katsokaa nyt! Sydämenne pumppaa juuri niin kuin sen on tarkoitettu! Se ei valtamerisukeltajasuden lailla lähde tekemään mitään itselleen epäominaista, vaan se tekee juuri sitä mitä sen on tarkoitettu, siis: SYDÄN. ILMAISEE. ITSEÄÄN. JOKA. HETKI. Jos se tekisi jotakin muuta, kuten vaikka saisi päähänsä rakentaa padon, niin vääriä asioita lähtisi patoutumaan väärään paikkaan ja sihisevää ylitsevuotoa seuraisi. Ja se on huono.
Ja ystävät, muistakaa, minä olen ystävänne jatkossakin. Olen siellä, minne ikinä menettekin. Jos nyt ajattelette että tosiaankin, kaikki elollinen, joka ikinen solu kaikkialla toteuttaa omaa itseään ja samoin tekevät soluryppäät, kuten ihmisyksilöt ja samoin tekevät ihmisyhteisötkin – niin älä lopeta matkaasi vielä. Olen myös siellä, missä on elotonta ja pimeää. Kun kaikki alkoi, syntyi samassa heikko- ja vahva ydinvoima, sähkömagneettinen voima ja painovoima, ja siitä hetkestä alkaen kaikki on tapahtunut juuri niin, kuin kaikelle tapahtuneelle on ollut ominaista tapahtua. Eli siis – kaikkeus (tahi jokin korkeampi voima jossakin) ja kaikki kaikkeudessa on ilmaissut itseään AINA JA IKUISESTI, ja sitä kannattaa miettiä, että onko tätä voimaa hyvä vastustaa.”
Uusi ystävämme nähdäkseni ihan hyvin selvensi, että kaikkeudessa kaikkinensa on kysymys itsensä ilmaisemisesta. Mutta mitäs tämä nyt meidän kannaltamme tarkoittaa?
Ensinnäkin, näkisin että tietoisuutemme johdosta olemme himpun verran erillämme ns. luonnontilasta ja meille ihmisille ei tämä ”itsensä toteuttaminen” ole niin yksiselitteistä, kuin on sudelle metsästäminen. Mutta antaisin huomiota jälleen verrattain nuorelle biologiselle iällemme. Emme ole niin kovin kaukana apina-ajoistamme ja biologiassamme sentään on jäljellä rippeitä tuon ajan tarpeista, siispä meidän edelleen tarvitsee syödä, juoda, kakkia, pissiä ja nukkua.
Mutta noiden toteuttaminen tänä päivänä on vähän jotenkin... nöf. Jos nyt ennenmuinoin ruokaa saadakseen täytyi terottaa keppi, lävistää sillä joku mullikka (huom. ja käyttää itselle ominaisia kykyjä, kuten juoksemista, hyppäämistä, kättä pidemmän käyttöä yms) ja heittää ruho nuotioon, niin tänä päivänä sitä saattaa joutua – VAILLA MITÄÄN VITUN LUONNOLLISELTA TUNTUVAA JÄRKEÄ – esimerkiksi kävellä sisälle taloon, jonka kyljessä lukee KELA ja täyttää papereita missä on kummallisia sanoja, ja nyyhkien ja kyynelehtien selitellä miksi et onnistunutkaan elämässä ja näin tehtyäsi saat kortillesi, siis muoviläpyskälle jotakin vissiinkin leikkirahaa, jolla saa ”ostettua” ilmeisesti esim. ”nautaa” tai ”sikaa” - liekö niillä jokin yhteys samannimisiin eläimiin sitten? Ja jotenkin tämä kaikki tuntuu niin kovasti unelta, jotenkaan mikään toiminta täällä ei nyt tunnu omalle biologialle ominaiselta ja jotenkaan oma toimintanikaan ei nyt tunnu itselleni ominaiselta.. Niin kuin että jos minulle syntyisikin lapsi ja minä haluaisin hänen varhaisvaiheita suojella tämän maailman haasteilta rakentamalla talon, niin – vittu, saatana, mitä paskaa – enhän minä voi, koska joku näemmä ”omistaa” tämän maaläntin ja senkin lisäksi on miljoonia ”määräyksiä” ja ”direktiivejä” jotka määrittelevät sitä, kuinka minun tulisi oma taloni rakentaa.
Ja tämän pointti on nyt se, että tämä maailma nykyisellään TUKAHDUTTAA sitä, mikä meille olisi kaikista luonnollisinta ja kaikista ominaisinta. Eikä meidän edes tarvitse ajatella itseämme niin primitiivisinä, kuin äskeisessä esimerkissä, vaan melkein samoin, kuin uusi ystävämme kertoi ILMAISUN olevan kaikkialla ja kaikkea, voimme alkaa huomata, että tänä päivänä tämän ilmaisun TUKAHDUTTAMISTA on kaikkialla. Tuskin sitä kloroformia tungetaan naamalle ihan tarkoituksella, mutta maailmanjärjestyksen ollessa nykyinen, niin nyt vaan sattuu tapahtumaan. (Ja kyllä, tässä kohti homma lähtisi yhteiskunnalliseksi ja vastaus kaikkeen olisi ”Zeitgeist” mutta en nyt tässä lähde sinne.)
Teen nyt sellaisen suoran väitöksen, että samoin kuin maksalle ja sydämelle on niille ominaisia tapoja toimia, niin ihan samoin jokaiselle ihmisyksilölle on hänelle ominainen tapa toimia ja tämä toiminta määräytyy jotensakin hänen ominaisuuksiensa mukaan. Siis koska maksalla on ne ominaisuudet mitä sillä on, toimii se juuri niin kuin se toimii – sama juttu ihmisyksilön kanssa.
Mitä jos onkin ihmiselle ominaista kantaa pientä vauvaa sylissään, eikä laittaa sitä rattaisiin? Aika väistämättä hyyyyyyyvinkin konkreettinen yhteys lapsen ja vanhemman välillä katkeaa ja ehkä se on luonnonvastaista...
Mitä jos tätä vähän vanhempi lapsi haluaa kiivetä puuhun, koska se nyt on melko syvällä hänen geeneissään ja noin muutenkin olisi hyvä että hän sinne kiipeäisi (koordinaatio, motoriikka, lihakset, hallinta ymsymsyms..), mutta äiti huutaa että NYT VITTU ALAS SIELTÄ TAI SAAT SELKÄÄS!! Ja äiti tekee näin, koska äitiä väsyttää ja hän mielummin antaisi television kasvattaa lastaan, kuin olisi itse kannustamassa ja suojelemassa häntä, siis lasta, joka juuri oli TOTEUTTAMASSA ITSEÄÄN melko saatanan syvällisellä tasolla.
Tätä vanhempi lapsi tykkää pompotella palloa, mutta eihän sillä mitään saavuta – pannaan nyt poika joukkueeseen. Mutta poika ei oikein tykkää, mutta ei oikein uskalla sanoa eikään.
Aikuisuuden kynnyksellä oleva miekkonen tahi naikkonen tarvitsee itselleen komiat tanssikengät – joten hän tekee itselleen sellaiset. Hän huomaa, että hänellä on syvä sisäinen palo tähän hommaan, aika rientää rei'ittäessä ja ommellessa ja nahkaa kiillotellessa – mutta koska systeemi, niin joutuu hän pian menemään kenkätehtaaseen töihin, ja siellä hän tuijottaa ruutua ja pitää huolen, että kaikki namiskat palavat vihreinä, eivätkä punaisina.
Muusikko haluaa tehdä omaa musiikkia, mutta koska markkinat ja tarve rahalle, hän joutuu tekemään mainosmusiikkia, joka on kyllä hyvin kaukana hänen sisimmästä palostaan.
Okei. Mikä näille kaikille on yhteistä? Se, että itseään ilmaisevia ihmisiä tukahdutetaan. Osaat varmaan sinäkin jonkin omakohtaisen tukahtumisen muodon esittää ja uskoisin vahvasti, että sitä on kaikkialla. En yhtään ihmettele, miksi lapsia riehututtaa koulun penkeillä – heitä tukahdutetaan jo niin pienestä pitäen. Koulujärjestelmä ylipäätään tukahduttaa vaatimalla lapsilta jotakin, mitä he eivät lainkaan halua, ja vastaavasti eivät riittävästi kannusta tekemään sitä, mitä he todella haluavat. Ja tällainen turhauma tietenkin lähtee kiehumaan yli kattilansa. On nahistelua, opettajalle vittuilua, halua osoittaa että ei vittu kiinnosta – se, jos mikä on luonnollista! Ja tätä ylitsevuotamista parempi olisi, jos tämän turhauman saisi ihan kertakaikkiaan PURKAUTUMAAN – siis että sen energian saisi suunnattua johonkin tälle yksilölle ominaiseen toimintaan. Toistan: tälle yksilölle ominaiseen toimintaan. (ei kaikkien tappamiseen)
Ja hei. Se toiminta voi olla ihan mitä vain, koska eri ihmisille eri asiat ovat heidän ominaisuuksistaan johtuen ominaisia. Ei ns. ”taide” ole ainut keino ilmaista itseään. Jos jonkun sisäinen palo vaatii häntä soittamaan viulua kadunkulmalla, niin hänen on saatava tehdä se, koska muuten – jälleen – se ei ole ominaista toimintaa; silloin sydän päättää padota suonistonsa veritulpalla ja pahoja asioita pääsee kasautumaan – sen itseilmaisu tukahtuu. Mutta ihan vastaavasti jonkun sydän sykkii tehdäkseen nahkakenkiä. Jonkun sielu on tulessa hänen järjestellessä kirjahyllyä.
Se on ihan sama mitä tekee, kunhan vaan on oman elämänsä taiteilija. Nahkakenkäkin on suurensuuri itsensä ilmaus, taideteos, jos se on tehty samalla sisäisellä palolla kuin ”Kolme sisarta.” Tämä on nyt tärkeää, hyvin tärkeää. Luovuuden, itseilmaisun ja jopa taiteen määritelmiä on lavennettava, koska nähdäkseni elämme siinä kollektiivisessa uskossa, että vain osa meistä on luovia, vain osalla meistä on taiteellista paloa ja vain osa meistä voi ”toteuttaa itseään.”
Itseilmaisua, taidetta, luovuutta on kaikki itselle ominainen toiminta. Jos muusikkokin tekee vasten omaa tahtoaan mainosmusiikkia, hän ei ole taiteilija – hän on töissä. Hän on orjana jollekulle toiselle, eikä hän toteuta itseään – hän tukahtuu.
Ja muutenkin on vahingollista eritellä asioita niin kovin paljon, kuten nykyään tehdään. Sinulla pitää olla 1. Koulutus 2. Ammatti 3. Urheiluharrastus 4. Vielä joku taidejuttu. Mutta ei. Se on huono ajatusmalli. Sinulla pitää olla YKSI SISÄINEN PALO johonkin tiettyyn asiaan ja tämän asian ympärille tulisi muun henkilökohtaisen todellisuutesi järjestyä. Sinulla voi edelleen olla koulutus, ammatti, urheiluharrastus ja taidejuttu, mutta käsittämisen lähtökohdan tulisi olla jotakin muuta, kuin ”täytyy saada koulutus, että saa rahaa, että voi elää ja täytyy urheilla, että perse pysyy tikissä yms.” Pikemminkin sen täytyy olla ”minä rakastan näyttelemistä, koska on ehdottoman tärkeää tulevaisuutemme kannalta, että juuri minä olen lavalla, koska minulla on siihen erityislaatuinen lahja – minä näen maailman toisin kuin muut ja haluan muiden näkevän sen samoin!”
No ei sen tarvitse noin itsekäs ajatus olla, mutta kuitenkin ”elän näytelläkseni – näyttelen elääkseni.”
Ehkä lopetan nyt tähän. Vielä kuitenkin otan itselleni puheenvuoron ja vastaan röyhkeästi kaikkiin perimmäisiin kysymyksiin. Ready?
Elämäntarkoitus? Kaikki olemassaoleva on syntynyt jonkin itseilmaisusta ja ilmaisee itseään taukoamatta. Siis sinunkin elämäntarkoitus on ilmaista itseäsi, sinulle ominaisimmalla tavalla.
Kauneus? Kauneushan on aina jotenkin kovin täydellistä ja eikö mikä tahansa, minkä eteen on sielu räjäytetty ja annettu itsestä aivan kaikki – oli se sitten kenkä taikka laulu, auringonlasku taikka vuori – niin se kuitenkin, ollessaan jonkin luonnollisen tapahtuman lopputulema, on välttämättä täydellinen ja näin kovinkin kaunis. Itseilmaisussa ja ilmaisussa ylipäätään - olemassaolossa - on kauneus.
Onni? Tietenkin sinä olet onnellinen tehdessäsi sitä, mitä sinun omasta mielestäsi tulisi tehdä – itseilmaisu on onnea.
Rakkaus? Siinä missä nuo kolme edeltävää kysymystä EDELTÄVÄT itseilmaisua, niin rakkaus tulee vasta itseilmaisun JÄLKEEN. Vasta sitten kun osaat ilmaista itseäsi, kun olet onnellinen, tiedät tarkoituksesi ja löydät elämästä kauneutta – vasta sitten voit rakastaa, koska rakkaus kumpuaa kaikesta tästä. Onnesta, tarkoituksesta, kauneudesta ja on niitä perimmäisiä kysymyksiä varmasti muitakin, mutta kenties kuitenkin rakkaus on jonkinlainen päätepiste; kenties se on jotakin Minkä Vuoksi kaikki ilmaisevat itseään; siis että kaikki toiminta tähtää itseilmaisuun ja kaikki itseilmaisu rakkauteen. Johonkin rakkauteen, mihin en nyt tunnu ajatuksilla yltämään, mutta ehkä ei ole tarkoituskaan.
Mut enivei, on ehdottoman välttämätöntä, että olemme kaikki taiteilijoita – omalla tavallamme, koska muuten jotenkin kaikki tekeminen tuntuu turhalta ja oleminen orjuutetulta.
Kulkekoon tämä teksti otsikolla ”Olemme kaikki taiteilijoita”, sillä se on se ajatus, jonka kaikista syvimmin nyt haluan tuoda esitetyksi ja kenties jopa juurrutetuksi. Jonnekin. Tämä on sellainen ajatus, jonka julkituomiseksi ja levittämiseksi olisin valmis käyttämään vaikka koko aikani täällä ja kaiken sen tarmon, mikä minulle on suotu ja jos yhtään itse uskon tähän seuraavaksi kirjoittamaani, niin niin minun varmasti tulisi tehdäkin.
Mutta kuten minun on aina itseni kanssa tehtävä, niin on meidän tälläkin kertaa peruutettava pitkälle taaksepäin, aina ihmiskunnan ja elämän aamunkoittoon saakka. Ohimennen selittetynä tämä henkilökohtainen ominaisuus: Esimerkiksi TeLille mentyäni olin onnistunut elämään jonkin aikaa siinä hyvin helpossa ja kevyessä ajatuksessa, että tarkoituksella ei ole niin väliä, koska useinkaan tarkoitusta ei ole, vaan ITSE TEKEMISELLÄ on merkitystä. Tämän ajatuksen syntyyn oli johtanut kaikki asfalttiasemalla vietetty aikani; siis koska loputtomasta pihanlakaisusta ja säkkien heittelystä - siis kertakaikkiaan pointittomasta toiminnasta, millä ei ole juuri mitään vaikutusta mihinkään - on hyvin vaikea löytää minkäänlaista suurempaa tarkoitusta, oli minun ihan omaa psyykettä suojatakseni Luovuttava tarkoitushakuisuudestani. Koska tokihan jos pihaa lakaistessani erehtyisin ajattelemaan, että voi nyt vittu tätä järkeä tässäkin, niin enhän minä kykenisi sitä tekemään. Näin ollen, jotta jotenkin pystyisin toimia ja välttyisin tarkoituksettomuudentunnun aiheuttamalta itsemurhalta, oli minun ryhdyttävä löytämään tyydytystä Itse Tekemisestä. Siis lakaisusta. Muun muassa. Lakaisulla, siis roskan siirtämisellä paikasta toiseen, ei ole mitään väliä, mutta se itse akti, lakaisu! - siitä olin löytävä onnen. Jostakin luin, että ainakin jotkut zenbuddhalaiset jossakin aloittavat päivänsä jollakin aivan tyhjänpäiväisellä siivoamisella, mutta heilläkään ei se pointti ole itse siivoamisessa, vaan siinä, että HE TEKEVÄT KAIKEN NIIN HYVIN KUIN PYSTYVÄT JA KESKITTYVÄT SIIHEN KAIKILLA VOIMILLAAN, ja juuri tämä keskittyminen aikaansaa mielen tyhjentymisen - kyse on siis meditoinnista.
Ja näin minäkin selvisin. Keskittymällä ja antautumalla mille tahansa ja kaikelle sain pidettyä itseni meditatiivisessa tilassa, oli elo miten turhaa ja tyhjänpäiväistä hyvänsä.
Mutta jokinhan muuttui TeLillä. Hetken aikaa sain käänneltyä hauista ja kyykkäiltyä ihan aktin itsensä vuoksi - antaakseni kaikkeni tilanteessa kuin tilanteessa, meditoidakseni, mutta sitten haukkasin väärästä omenasta ja kysyin kysymyksen ”miksi?” Miksi hauis, miksi kuntosali, miksi kuntoilu ylipäätään, miksi nyt terveyskään saatana?
Ja nyt alkaa peruuttaminen. Olisi hyvä jos tässä kohti olisitte lukeneet vielä keskeneräisen ja missään julkaisemattoman tekstini otsikolla ”Paljain jaloin, Asko” mutta koska ette ole, niin otan sieltä tähän lainauksen ja toivon, että se on riittävän itseselitteinen.
”Asko, back to the point. Sinähän tunnet ihmiskunnan historiaa jonkin verran, eikö totta? Enkä nyt tarkoita tätä typerää ja kaiken tärkeän sivuuttavaa Kyrvänmittauksen historiaa – tiedäthän, milloin oli kenelläkin pisin kulli ja mitä he sillä tekivät; sotahistoriaa! – vaan pikemminkin biologista historiaa. Sitä kuinka me vielä joskus oltiin osa jengiä, eläimiä ja toimimme eläimille ominaisella tavalla, meidän tapauksessa apinoille ominaisella tavalla.
Tiedätkös kun Asko, nyt, NYT tulee tärkeä pointti. Jos ajattelemme ihan minkä tahansa luonnossa elävän eläimen fyysistä kyvykkyyttä, niin lienee selvää, että se on melkolailla maksimissaan! Jos jänis ei olisi äärettömän kovakuntoinen ja havainnoisi ympäristöään mahdollisimman tarkkaan, tai jos sillä olisi vaikka jokin synnynnäinen tyyppivika, vaikka liikavarvas, niin eihän se selviäisi, vaan se – ollessaan jotakin muuta, kuin äärettömän paras ja evoluution huippu – tulisi syödyksi! Asko! Eikö ole ihanaa kun luonnonvalinta toimii!
Ja millä tavalla susi, kettu, orava, jänis tai mikä tahansa muu saavuttaa tämän maksimaalisen kyvykkyyden tilan? Tekeekö susi saatanasti jalkaprässiä, ehkä 3x10x40kg settejä? Ehkä puolen minuutin palautuksilla? Kai sitä jonain viikonpäivänä on jotain aerobistakin? Ja miten orava saa loikatessaan puusta toiseen AINA kiinni jostakin oksasta? Treenaako se jollain reaktiopallolla vai hä?
Asko. Millä vitulla eläimet sen tekevät... Minä tiedän. Ne vain ovat eläimiä ja käyttäytyvät omalle lajilleen ominaisella tavalla. Kaikki eläimet ovat vuosimiljoonien ajan kehittyneet ollakseen juuri sitä mitä ne ovat ja tekevät juuri sitä, mikä on ehdottoman essentiaalista heidän selviytymiselleen.
Ja nyt Asko palaamme takaisin ihmiseen ja unohdamme mm. ns. tekniikan kehityksen, kulttuurin kehityksen yms. ja ajattelemme itseämme puhtaasti eläiminä, eläinlajina joka toimii luonnollisessa ympäristössä sille luonnollisimmalla mahdollisella tavalla. Ja kun näin teemme, huomaamme, että emme olekaan ihan niin kaukana apinaserkuistamme (muistathan, unohdimme kulttuurin, kielen, valtiot yms.) BIOLOGISESTI. Olemme edelleen biologisesti eläimiä (hah) ja meillä on tallella eläimelliset tarpeemme kuten syöminen ja juominen. Ja Asko. Eikö totta, että monestikin ajattelemme, että jokin ruoka ja juoma on joko hyväksi tai pahaksi ihmiselle – on siis olemassa jotakin ”optimaalista” ravintoa, amirite? Aim rite.
Mutta minulla, en tiedä sinusta Asko, on vähän sellainen tunne että liikuntapuolella unohdamme tämän ajatuksen optimista. Jo pienestä pitäen meille opetetaan ja vanhemmalla iällä varsinkin, että tulee löytää ”oma laji.” Harrastaa sellaista liikuntaa mistä tykkää, mutta tärkeintä että tekee sitä yhtäjaksoisesti 45min kolme kertaa viikossa. Joskus myös sillattis että syke käy siellä 90% maksimista. Vähän lihaskuntoa. Vähän aerobista. Muistetaan venytellä. Protskua täytyy saada paljon.
Se on siis näemmä yhdentekevää pelaanko squashia vai melonko? Sillä ei ole väliä mitä ”primal blueprintissäni” lukee? On vissiin ihan sama, että juokseeko susi metsässä vai harrastaako se korkeushyppyä?
Äh. Asko. Minä tiedän, että ihmiselle se on periaatteessa ihan saatanan sama mitä se tekee, koska meillä ei samankaltaisia fyysiä vaatimuksia ole, kuin luonnontilassa eläville olennoille. Kenenkään meistä ei kannattaisi tehdä ikinä mitään, koska se on turhaa energianhukkaa, emmekä me fyysistä kyvykkyyttämme varmaankaan tule koskaan tarvitsemaan. Siis oikeasti. Sillä lailla, että olisi kyse jonkun hengestä – ei, koska sellaiset tilanteet haluamme ehdottomasti eliminoida ja näin tehdä fyysisistä ominaisuuksistamme piileviä.
Pointtini oli nyt se, että meillä luontoetäisyydestämme huolimatta edelleen on tämä primal blueprint. Niin kuin sudella. Se metsästää miten metsästää, eikä esimerkiksi lähde sukeltamaan valtameristä fisua ”koska se ois kivempaa, swimmaus on mun laji lol.” Sen keho ja sen kaikki ominaisuudet on luotu tiettyjä tarkoituksia varten, ja niin on ihminenkin. Meidän pitää hetkeksi unohtaa urheilulajien olemassaolo ja täydellisen pyllyn salaisuus ja kurkistaa menneisyyteemme ja opetella liikkumaan siten, miten esi-isämme liikkuivat. Koska se on Asko optimaalista. Toki myönnän, että kaikki liike tekee hyvää, mutta jos optimi on olemassa, jos on joitakin lajillemme tyypillisiä liikkumisen muotoja, jotka joskus ovat olleet ehdottoman välttämättömiä, niin eikö voisi olla, että tälläkin hetkellä meissä, Asko, on tällainen piilevä blueprint vain odottamassa heräämistään ja valjastamistaan.”
http://www.youtube.com/
Eli näin saimme hieman hoidettua peruutusurakkaa ja samalla pääsemme kohti käsitettä ”ilmaisu.” Nähkääs, kun nyt meidän on ehdottomasti unohdettava (ehkä olettekin jo unohtaneet) se assosiaatio, että ilmaisu liittyisi taiteeseen ja se, että taide liittyisi pelkästään niihin yksittäisiin asioihin, mihin sen on yleensä mielletty liittyvän, siis kuvataiteeseen, teatteriin, musiikkiin yms.
Sitä vartenhan me tässä peruuttelemme. Mitä oli ennen musiikkia, teatteria ja niitä muita? Mitä siis oli ns. luonnontilassa? Kuten äsken huomasimme, LUONTOKAPPALEITA, JOTKA KÄYTTÄYTYVÄT ITSELLEEN OMINAISELLA TAVALLA. Ja nyt saatanan tarkkana, frendit. Itselleen ominaisella tavalla.. Susi metsästää... Jotkut lajit toimivat laumoissa... Tosiaan... apinat kiipeilevät puissa siksi, koska ne ovat kehittyneet vuosimiljoonien ajan niin, ja samasta syystä norsut eivät kiipeile...
Siis, frendit. Luonnontilassa on PELKKÄÄ ILMAISUA, PELKKÄÄ ITSEILMAISUA. Omalle itselleen ominaisella tavalla toimimista. Sitä tekevät ihan kaikki olemassaolevat... jutut. Things. Toistan: kala toteuttaa itseään uidessaan, hiekka kulkeutuessaan tuulen mukana syvemmälle aavikkoon, kuu kiertäessään maata, veri virratessaan meissä - kaikki luonnolliset tapahtumat ovat "ilmauksia."
Ja ottakaamme uudeksi ystäväksemme Fraktaliikka, koska fraktaliikka osoittaa meille jotakin aika merkittävää maailmankaikkudesta.
”Joo, hei vaan kaikille – asiaan. Olen siis täällä ja koska olen täällä, voitte te olla varmoja siitä että olen olemassa, siis että fraktaliikka todentotta toteutuu luonnossa. Kenties äskeisestä teille jäi se kuva, että pelkästään eläimet ilmaisevat itseään tekemällä sille ominaisia asioita, mutta sama toistuu kaikkialla, minne katsommekaan. Katsokaamme teidän sisäänne. Siellä on monenmonta erinäistä asiaa sielläkin. Valkosoluja, punasoluja, sydän, maksa ja niin edelleen. Ja katsokaa nyt! Sydämenne pumppaa juuri niin kuin sen on tarkoitettu! Se ei valtamerisukeltajasuden lailla lähde tekemään mitään itselleen epäominaista, vaan se tekee juuri sitä mitä sen on tarkoitettu, siis: SYDÄN. ILMAISEE. ITSEÄÄN. JOKA. HETKI. Jos se tekisi jotakin muuta, kuten vaikka saisi päähänsä rakentaa padon, niin vääriä asioita lähtisi patoutumaan väärään paikkaan ja sihisevää ylitsevuotoa seuraisi. Ja se on huono.
Ja ystävät, muistakaa, minä olen ystävänne jatkossakin. Olen siellä, minne ikinä menettekin. Jos nyt ajattelette että tosiaankin, kaikki elollinen, joka ikinen solu kaikkialla toteuttaa omaa itseään ja samoin tekevät soluryppäät, kuten ihmisyksilöt ja samoin tekevät ihmisyhteisötkin – niin älä lopeta matkaasi vielä. Olen myös siellä, missä on elotonta ja pimeää. Kun kaikki alkoi, syntyi samassa heikko- ja vahva ydinvoima, sähkömagneettinen voima ja painovoima, ja siitä hetkestä alkaen kaikki on tapahtunut juuri niin, kuin kaikelle tapahtuneelle on ollut ominaista tapahtua. Eli siis – kaikkeus (tahi jokin korkeampi voima jossakin) ja kaikki kaikkeudessa on ilmaissut itseään AINA JA IKUISESTI, ja sitä kannattaa miettiä, että onko tätä voimaa hyvä vastustaa.”
Uusi ystävämme nähdäkseni ihan hyvin selvensi, että kaikkeudessa kaikkinensa on kysymys itsensä ilmaisemisesta. Mutta mitäs tämä nyt meidän kannaltamme tarkoittaa?
Ensinnäkin, näkisin että tietoisuutemme johdosta olemme himpun verran erillämme ns. luonnontilasta ja meille ihmisille ei tämä ”itsensä toteuttaminen” ole niin yksiselitteistä, kuin on sudelle metsästäminen. Mutta antaisin huomiota jälleen verrattain nuorelle biologiselle iällemme. Emme ole niin kovin kaukana apina-ajoistamme ja biologiassamme sentään on jäljellä rippeitä tuon ajan tarpeista, siispä meidän edelleen tarvitsee syödä, juoda, kakkia, pissiä ja nukkua.
Mutta noiden toteuttaminen tänä päivänä on vähän jotenkin... nöf. Jos nyt ennenmuinoin ruokaa saadakseen täytyi terottaa keppi, lävistää sillä joku mullikka (huom. ja käyttää itselle ominaisia kykyjä, kuten juoksemista, hyppäämistä, kättä pidemmän käyttöä yms) ja heittää ruho nuotioon, niin tänä päivänä sitä saattaa joutua – VAILLA MITÄÄN VITUN LUONNOLLISELTA TUNTUVAA JÄRKEÄ – esimerkiksi kävellä sisälle taloon, jonka kyljessä lukee KELA ja täyttää papereita missä on kummallisia sanoja, ja nyyhkien ja kyynelehtien selitellä miksi et onnistunutkaan elämässä ja näin tehtyäsi saat kortillesi, siis muoviläpyskälle jotakin vissiinkin leikkirahaa, jolla saa ”ostettua” ilmeisesti esim. ”nautaa” tai ”sikaa” - liekö niillä jokin yhteys samannimisiin eläimiin sitten? Ja jotenkin tämä kaikki tuntuu niin kovasti unelta, jotenkaan mikään toiminta täällä ei nyt tunnu omalle biologialle ominaiselta ja jotenkaan oma toimintanikaan ei nyt tunnu itselleni ominaiselta.. Niin kuin että jos minulle syntyisikin lapsi ja minä haluaisin hänen varhaisvaiheita suojella tämän maailman haasteilta rakentamalla talon, niin – vittu, saatana, mitä paskaa – enhän minä voi, koska joku näemmä ”omistaa” tämän maaläntin ja senkin lisäksi on miljoonia ”määräyksiä” ja ”direktiivejä” jotka määrittelevät sitä, kuinka minun tulisi oma taloni rakentaa.
Ja tämän pointti on nyt se, että tämä maailma nykyisellään TUKAHDUTTAA sitä, mikä meille olisi kaikista luonnollisinta ja kaikista ominaisinta. Eikä meidän edes tarvitse ajatella itseämme niin primitiivisinä, kuin äskeisessä esimerkissä, vaan melkein samoin, kuin uusi ystävämme kertoi ILMAISUN olevan kaikkialla ja kaikkea, voimme alkaa huomata, että tänä päivänä tämän ilmaisun TUKAHDUTTAMISTA on kaikkialla. Tuskin sitä kloroformia tungetaan naamalle ihan tarkoituksella, mutta maailmanjärjestyksen ollessa nykyinen, niin nyt vaan sattuu tapahtumaan. (Ja kyllä, tässä kohti homma lähtisi yhteiskunnalliseksi ja vastaus kaikkeen olisi ”Zeitgeist” mutta en nyt tässä lähde sinne.)
Teen nyt sellaisen suoran väitöksen, että samoin kuin maksalle ja sydämelle on niille ominaisia tapoja toimia, niin ihan samoin jokaiselle ihmisyksilölle on hänelle ominainen tapa toimia ja tämä toiminta määräytyy jotensakin hänen ominaisuuksiensa mukaan. Siis koska maksalla on ne ominaisuudet mitä sillä on, toimii se juuri niin kuin se toimii – sama juttu ihmisyksilön kanssa.
Mitä jos onkin ihmiselle ominaista kantaa pientä vauvaa sylissään, eikä laittaa sitä rattaisiin? Aika väistämättä hyyyyyyyvinkin konkreettinen yhteys lapsen ja vanhemman välillä katkeaa ja ehkä se on luonnonvastaista...
Mitä jos tätä vähän vanhempi lapsi haluaa kiivetä puuhun, koska se nyt on melko syvällä hänen geeneissään ja noin muutenkin olisi hyvä että hän sinne kiipeäisi (koordinaatio, motoriikka, lihakset, hallinta ymsymsyms..), mutta äiti huutaa että NYT VITTU ALAS SIELTÄ TAI SAAT SELKÄÄS!! Ja äiti tekee näin, koska äitiä väsyttää ja hän mielummin antaisi television kasvattaa lastaan, kuin olisi itse kannustamassa ja suojelemassa häntä, siis lasta, joka juuri oli TOTEUTTAMASSA ITSEÄÄN melko saatanan syvällisellä tasolla.
Tätä vanhempi lapsi tykkää pompotella palloa, mutta eihän sillä mitään saavuta – pannaan nyt poika joukkueeseen. Mutta poika ei oikein tykkää, mutta ei oikein uskalla sanoa eikään.
Aikuisuuden kynnyksellä oleva miekkonen tahi naikkonen tarvitsee itselleen komiat tanssikengät – joten hän tekee itselleen sellaiset. Hän huomaa, että hänellä on syvä sisäinen palo tähän hommaan, aika rientää rei'ittäessä ja ommellessa ja nahkaa kiillotellessa – mutta koska systeemi, niin joutuu hän pian menemään kenkätehtaaseen töihin, ja siellä hän tuijottaa ruutua ja pitää huolen, että kaikki namiskat palavat vihreinä, eivätkä punaisina.
Muusikko haluaa tehdä omaa musiikkia, mutta koska markkinat ja tarve rahalle, hän joutuu tekemään mainosmusiikkia, joka on kyllä hyvin kaukana hänen sisimmästä palostaan.
Okei. Mikä näille kaikille on yhteistä? Se, että itseään ilmaisevia ihmisiä tukahdutetaan. Osaat varmaan sinäkin jonkin omakohtaisen tukahtumisen muodon esittää ja uskoisin vahvasti, että sitä on kaikkialla. En yhtään ihmettele, miksi lapsia riehututtaa koulun penkeillä – heitä tukahdutetaan jo niin pienestä pitäen. Koulujärjestelmä ylipäätään tukahduttaa vaatimalla lapsilta jotakin, mitä he eivät lainkaan halua, ja vastaavasti eivät riittävästi kannusta tekemään sitä, mitä he todella haluavat. Ja tällainen turhauma tietenkin lähtee kiehumaan yli kattilansa. On nahistelua, opettajalle vittuilua, halua osoittaa että ei vittu kiinnosta – se, jos mikä on luonnollista! Ja tätä ylitsevuotamista parempi olisi, jos tämän turhauman saisi ihan kertakaikkiaan PURKAUTUMAAN – siis että sen energian saisi suunnattua johonkin tälle yksilölle ominaiseen toimintaan. Toistan: tälle yksilölle ominaiseen toimintaan. (ei kaikkien tappamiseen)
Ja hei. Se toiminta voi olla ihan mitä vain, koska eri ihmisille eri asiat ovat heidän ominaisuuksistaan johtuen ominaisia. Ei ns. ”taide” ole ainut keino ilmaista itseään. Jos jonkun sisäinen palo vaatii häntä soittamaan viulua kadunkulmalla, niin hänen on saatava tehdä se, koska muuten – jälleen – se ei ole ominaista toimintaa; silloin sydän päättää padota suonistonsa veritulpalla ja pahoja asioita pääsee kasautumaan – sen itseilmaisu tukahtuu. Mutta ihan vastaavasti jonkun sydän sykkii tehdäkseen nahkakenkiä. Jonkun sielu on tulessa hänen järjestellessä kirjahyllyä.
Se on ihan sama mitä tekee, kunhan vaan on oman elämänsä taiteilija. Nahkakenkäkin on suurensuuri itsensä ilmaus, taideteos, jos se on tehty samalla sisäisellä palolla kuin ”Kolme sisarta.” Tämä on nyt tärkeää, hyvin tärkeää. Luovuuden, itseilmaisun ja jopa taiteen määritelmiä on lavennettava, koska nähdäkseni elämme siinä kollektiivisessa uskossa, että vain osa meistä on luovia, vain osalla meistä on taiteellista paloa ja vain osa meistä voi ”toteuttaa itseään.”
Itseilmaisua, taidetta, luovuutta on kaikki itselle ominainen toiminta. Jos muusikkokin tekee vasten omaa tahtoaan mainosmusiikkia, hän ei ole taiteilija – hän on töissä. Hän on orjana jollekulle toiselle, eikä hän toteuta itseään – hän tukahtuu.
Ja muutenkin on vahingollista eritellä asioita niin kovin paljon, kuten nykyään tehdään. Sinulla pitää olla 1. Koulutus 2. Ammatti 3. Urheiluharrastus 4. Vielä joku taidejuttu. Mutta ei. Se on huono ajatusmalli. Sinulla pitää olla YKSI SISÄINEN PALO johonkin tiettyyn asiaan ja tämän asian ympärille tulisi muun henkilökohtaisen todellisuutesi järjestyä. Sinulla voi edelleen olla koulutus, ammatti, urheiluharrastus ja taidejuttu, mutta käsittämisen lähtökohdan tulisi olla jotakin muuta, kuin ”täytyy saada koulutus, että saa rahaa, että voi elää ja täytyy urheilla, että perse pysyy tikissä yms.” Pikemminkin sen täytyy olla ”minä rakastan näyttelemistä, koska on ehdottoman tärkeää tulevaisuutemme kannalta, että juuri minä olen lavalla, koska minulla on siihen erityislaatuinen lahja – minä näen maailman toisin kuin muut ja haluan muiden näkevän sen samoin!”
No ei sen tarvitse noin itsekäs ajatus olla, mutta kuitenkin ”elän näytelläkseni – näyttelen elääkseni.”
Ehkä lopetan nyt tähän. Vielä kuitenkin otan itselleni puheenvuoron ja vastaan röyhkeästi kaikkiin perimmäisiin kysymyksiin. Ready?
Elämäntarkoitus? Kaikki olemassaoleva on syntynyt jonkin itseilmaisusta ja ilmaisee itseään taukoamatta. Siis sinunkin elämäntarkoitus on ilmaista itseäsi, sinulle ominaisimmalla tavalla.
Kauneus? Kauneushan on aina jotenkin kovin täydellistä ja eikö mikä tahansa, minkä eteen on sielu räjäytetty ja annettu itsestä aivan kaikki – oli se sitten kenkä taikka laulu, auringonlasku taikka vuori – niin se kuitenkin, ollessaan jonkin luonnollisen tapahtuman lopputulema, on välttämättä täydellinen ja näin kovinkin kaunis. Itseilmaisussa ja ilmaisussa ylipäätään - olemassaolossa - on kauneus.
Onni? Tietenkin sinä olet onnellinen tehdessäsi sitä, mitä sinun omasta mielestäsi tulisi tehdä – itseilmaisu on onnea.
Rakkaus? Siinä missä nuo kolme edeltävää kysymystä EDELTÄVÄT itseilmaisua, niin rakkaus tulee vasta itseilmaisun JÄLKEEN. Vasta sitten kun osaat ilmaista itseäsi, kun olet onnellinen, tiedät tarkoituksesi ja löydät elämästä kauneutta – vasta sitten voit rakastaa, koska rakkaus kumpuaa kaikesta tästä. Onnesta, tarkoituksesta, kauneudesta ja on niitä perimmäisiä kysymyksiä varmasti muitakin, mutta kenties kuitenkin rakkaus on jonkinlainen päätepiste; kenties se on jotakin Minkä Vuoksi kaikki ilmaisevat itseään; siis että kaikki toiminta tähtää itseilmaisuun ja kaikki itseilmaisu rakkauteen. Johonkin rakkauteen, mihin en nyt tunnu ajatuksilla yltämään, mutta ehkä ei ole tarkoituskaan.
Mut enivei, on ehdottoman välttämätöntä, että olemme kaikki taiteilijoita – omalla tavallamme, koska muuten jotenkin kaikki tekeminen tuntuu turhalta ja oleminen orjuutetulta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)