Valtteri Lutunen nousee olemattomuudesta olemattomuuteen

Olihan Valtteri pahassa pulassa, se meidän on myönnettävä. Elämä käy raskaaksi, kun jokaisella sisäänhenkäyksellä vedät keuhkoihisi jotakin muuta, kuin ilmaa; kun kaikki mitä silmilläsi varmasti näet ja toteat todeksi, ei olekaan totta; kun kaikki mitä tunnet itsessäsi ja sinua ympäröivässä maailmassa ja näiden keskinäisessä suhteessa palautuukin ei-minkään suhteeksi ei-mihinkään.

Ei ole mitään minne kääntää katseensa, mitään mitä koskettaa, ketään kenelle jutella; ei sanoja millä puhua. Ei unelmia. Ei mitään mihin uskoa, eikä mitään minkä vuoksi elää.

Eikä mitään minkä vuoksi elää.

Valtteri, vai Santeriko oli, ei saanut mitään tehdyksi. Maailma näyttäytyi hänelle yhtenä tylsänkoleana ja hengettömänä ja värittömänä huoneena, joka oli täynnä ovia ja nuo ovet veivät ainoastaan huoneisiin, jotka olivat täynnä ovia. Ei ollut paikkaa minne mennä, eikä silkka luovuttaminen ja nykyisyyden hyväksyminenkään tuntunut hyvältä ajatukselta. Säntäileminen ei-mihinkään oli sietämätöntä, mutta niin oli myös mitääntekemättömyys ei-missään. Siltikin, tuo huone tuntui koko ajan putoavan ja siksi oli vaistomaisesti joka hetki jonnekin sännättävä. Joka hetki kaikkine vivahteineen oli ikuiselta tuntuvaa kuvotusta. Voltteri yritti hengittää syvään ja rauhoittua, mutta se tuntui perin pohjin väärältä - suurta mielettömyyttä on rauhoittua, kun aihe paniikkiin on mitä suurin. Häntä oksetti ilma. Ja tila. Ja ajankulku. Ajan, joka valui kuin veretön veri pitkin tiiletöntä tiiliseinää viemäriin, jossa kuohuaa Tuhlattu Aika. Aika, jolla viemärit kaivettiin ja kaupungit niiden päälle rakennettiin - se valhe, jota emme halua tietää, koska jos tietäisimme, emme me sen kaupungin kaduilla niin riemuiten rallattelisi.

Syyllisyys siitä, että olemme ihmisiä (ja ihmiset ovat mitä ovat) valtaisi mielemme, emmekä enää voisi jatkaa. Tekisimme sen ainoan moraalisen teon, jonka - herättyämme tietoisuuteen - voisimme tehdä. Ja me...

”Enpä usko.” totesi Valtteri ajatuksen katkaisten ja tömähti sängyltä lattialle seitsemännensadannen kerran. Valtteri nousi ja putosi, sängyltä lattialle, ikäänkuin hoitaakseen Elämän alta pois; käydäkseen läpi sen jo monesti ennenkin koetun ja tunnetun elämänrytmin. Valtteri Lutunen nousee ja putoaa - ehkä joskus viimeisen kerran. Ja sitä paitsi näin Valtterin elämä oli jotenkin konkreettisempaa. ”Nouseminen” ja ”putoaminen” eivät hänen tapauksessaan olleet kovinkaan valheellisia ilmauksia. Hän ei esimerkiksi perustanut yritystä ja ajautunut konkurssiin ja viitannut tähän prosessiin nousemisena ja putoamisena, vaan hän toteutti elämäänsä niin kuin rehellisimmäksi koki. Kielen ja maailman suhde vaivasi häntä edelleen ja teki totuudenmukaisesta elämästä hankalaa. Putoamalla sängystä ja taas nousemalla sille saattoi hän kokea toimensa sanojen mukaisiksi.

Mutta Valtterin oli hyvinkin pian tehtävä jotakin, mitä hän ei koskaan olisi uskonut tekevänsä: hän kakoi punaisen pillerin pois sisältään ja näin tehtyään hylkäsi totuuden (sen ainoan ihanteen, minkä vuoksi hän oli elänyt), ja nielaisi sinisen pillerin.

Totuus, se perimmäinen, kaiken takana oleva substanssi, se on TYHJYYS.

”Ja kuka kestää loputonta tyhjyyttä, niitä loppumattomia ja ikuisesti putoavia ja putoavia verhoja, joiden takana ei ole vittu MITÄÄN?! ja kun peräännyt verholta pelästyttyäsi todellisuutta ja käännyt ympäri palataksesi menneeseen, jolloin kaikki oli hyvin, on sekin jo peittynyt verhoon etkä uskalla katsoa sen taakse koska hyvin tiedät mitä siellä on eikä ole mitään minne mennä ja olet vain mitä olet ja niin kauan kun et löydä peiliä voit uskoa edes sen!!?”

Valtterille riitti. Hän hylkäsi totuuden, kaiken takana piilevät tyhjät, ikuisesti tyhjät huoneet ja vaihtoi sen siksi, mitä nautinnoksikin on kutsuttu. Hän mietti, että miksikäs ei tehdä sitä mistä nauttii, eivätkös sitä kaikki tee?

”Hah, no niinpä tekevät! Ja onnellisia ovat!”

Valtterikin halusi olla onnellinen ja samassa ymmärsi, mikä tuuli oli hänet siihen pyörremyrskyyn puhaltanut, jossa hän henkensä verellä taisteli. Hänen traagiseksi kohtalokseen oli tulla sen vuoksi tuhoutuminen, mistä hän eniten nautti, koska filosofi eniten nauttii ja elämisen syynä pitää TOTUUTTA ja sen etsintää ja sen vuoksi elämistä, mutta kuten olemme huomanneet, on tyhjyyttä aivan mahdoton rakastaa ja sen kautta elää. Koska sen on hirvittävää. Se on aivan hirvittävää.

”Aloitteleville filosofeille sellainen neuvo, että vaihda intohimon kohteesi välittömästi johonkin toiseen, ja vaikka vaikeaa se onkin, niin tee kaikkesi, että se vaihtuu. Koska se on nyt nähty, se totuus, jota niin syvältä kaivetaan, eikä se ole matkan arvoinen. Kaikki oleva koostuu osittain joistakin pienistä jutuista, mutta enimmäkseen kuitenkin tyhjyydestä. Jotta jotakin voi olla, on sitä kohti oltava melkein äärettömän paljon tyhjyyttä ja koska tämä tyhjyys on niin määrältään kuin laadultaakin perin ääretöntä, ei sen ylistämisessä ole mitään mieltä - sen sijaan sen ylistämisessä on, mikä erottuu tätä ääretöntä tyhjyyttä vasten. Kuten entisaikoina mereen suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella - kenties ei vähiten sen äärettömältä tuntuvan luonteen vuoksi - on meidänkin paras vielä suhtautua kaiken takana hiljaa hykertelevään hiljaisuuteen äärettömällä kunnioituksella. Meri on niellyt monta miestä, mustat aukot tulevat nielemään vielä monia ja tämä metafyysinen tyhjyys... no, se syö meitä kaikkia koko ajan meidän tietämättämme. Ja me kestämme sen ainoastaan juuri siten - pitämällä sen poissa tietoisuudestamme.”

Ja Valtteri täytti elämänsä sellaisilla asioilla, joita hän ennen olisi kutsunut tyhjiksi nautinnoiksi. Hän nautti musiikista, kirjoista, kirjoittamisesta, urheilusta - kaikenlaisesta tekemisestä, mikä vain vei pois tyhjyydestä ja sen salaa kaiken nielevästä kidasta. Ja Valtteri tajusi jotakin. Hän vihdoin sai yhdistettyä itsensä ja omat pyrkimyksensä muun maailman kanssa, eikä enää tuntenut olevansa niin yksin. Ei kukaan meistä tee mitään saavuttaakseen jotain; emme me unelmoi menestyksestä menestyksen tähden; työstä elannon tähden; emme me ihan varsinaisesti yritä erottua toinen toisistamme ja olla jotenkin enemmän kuin muut - voi ei. Me kaikki täytämme elämämme MILLÄ HYVÄNSÄ, koska mitä enemmän on tätä mitä tahansa, mitä enemmän on jotakin sisältöä jokaiselle eletylle ja vielä elettävälle hetkelle, sitä kauempana olemme tyhjyydestä. Emme juokse eteenpäin jotakin saavuttaaksemme - juoksemme henkemme edestä tyhjyyttä pakoon.

Kaikki on harhaa, paitsi kaiken takana vaaniva tyhjyys ja juuri siitä syystä harhan on oltava mahdollisimman uskottava ja syvä. Etkö olekin joskus kuullut jonkun sanovat, että tulee tehdä juuri sitä, mistä kaikista eniten nauttii?

”Niin, ymmärrän nyt. Se on aivan sama katsooko Salkkareita vai käykö klassisen musiikin konserteissa - se on vain vivahde-ero. Kaikista tärkeintä on, että täyttää aikansa jollakin, koska edes jokin on jo askelen tyhjyyden edellä. Jos sitä hetken ajattelee, voi huomata, että Salkkarit tarjoavat vain puolen tunnin tauon tyhjyyden kivisinä kolisevilta askeleilta, joten kenties olisi parempi keksiä jokin pitkällisemmin tyydyttävä illuusio? Soita pianoa, laula, juokse, lue, tee itsellesi koko ajan jotakin ja vie itseäsi koko ajan kohti jotakin.

Siksi unelmointi on niin tärkeää. Jopa mahdottomasta unelmointi, tai pikemminkin - nimenomaan mahdottomasta unelmointi! Niin kauan kun on jotakin minkä vuoksi tehdä koko ajan jotakin, ei tyhjyys koskaan sinua saavuta.”

Valtteri saattoi taas hengittää ilmaa - tai mitä se nyt olikaan. Katsella ja kosketella tätä maailmaa, ja hyvin mielin, koska muuta maailmaa ja muuta perspektiiviä Valtterille ei yksinkertaisesti ole suotu. Eikä se haittaa. Sellaista se on ja millaista se on, ei se muuta voi olla.

Ja Valtteri unelmoi. Valtteri unelmoi ihan mahdottomista asioista, mutta se tuntui hyvältä. Juuri se tuntui hyvältä. Valtteri tiesi nyt varsin hyvin, että ei ole mitään mieltä lopettaa mahdottomista asioista unelmoimista, koska ne juuri ovat niitä ajatuksia, jotka tekevät tyhjyyteen vajoamisesta mahdotonta.

Ja se on riemukasta. Se on kuin olisi kuolematon. Unelmoiminen itsessään on yhtä unelmien toteuttamisen kanssa, mutta sillä erotuksella, että unelmien toteutuessa voit luovuttaa ja vajota.


Että nyt vittu,

unelmoi mahdottomasta.

T: Valtteri Lutunen,

mies joka avasi oven, jotta sinä voisit unelmoida.



(Mutta kaikkihan me tiedämme, Valtteri sen myös hyvin tietää, että päivät tulevat ja menevät. Yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Siksi mikään mikään sanottu ja mikään lopullinen ei koskaan todella ole lopullisesti sanottua, eikä Valtterikaan koskaan saa rauhaa.

Mutta se lienee hänen kohtalonsa.

Nousta ja vajota ja nousta taas. Siinä illuusiossa, mikä nyt milloinkin parhaalta tuntuu.)

Valtteri Lutunen koki ei-mitään

Ihminen kokee asiat tietyllä syvyydellä ja tämän syvyyden myötä määräytyy asiain merkitys ja sitä kautta uudestaan syvyys, ja näin jatkuu kunnes---

Valtteri piti nuoruudessaan monia asioita ihmeellisinä, ihan pohjattoman ihmeellisinä, mutta niitä seurasivat taas ajat, jolloin tismalleen samat asiat olivat mitä tyhjänpäiväisimpiä. Yhtenä päivänä kukka oli vain kukka - yksi miljardeista, eikä mitenkään erityinen, mutta jo seuraavana tämä sama kukka näyttäytyi itse jumaluutena, ajan ja paikan yhteentiivistyneenä ihmeenä ja kaiken ollunnaisen, olevaisen ja tulevaisen lopputulemana ja alkupisteenä.

”Ja niin olen minäkin!” ajatteli Valtteri noina päivinä, noina merkillisinä päivinä jolloin tuntui ikuisuus läheisimmältä ja parhaalta ystävältä, mitä kuvitella saattoi. Meni Valtterilla miten huonosti tahansa, aina saattoi hän painautua parasta ystäväänsä vasten ja olla yhtä kaiken kanssa - siinä hetkessä ikuisesti, mikä teki siitä erityisen lohdullista.

(olla virtaa ja virrata vaan
astua valon siltaa
ja olla virrassa taas
et koskaan ole poissa
et koskaan tahdokaan
livut sinä ainiaan
virroissa noissa)

Mutta päivät tulevat ja menevät, sen tiesi Valtterikin. Eilisen nirvana kääntyy yön myötä tämän päivän apatiaksi, ja mennyt aika on jotenkin niin helvetin mennyttä. Ikään kuin joki kuivuisi kokonaan, virta pysähtyisi ja olisit pohjalla aivan yksin. Lipuessaan ikuisuuden ilmiliekehtivässä sädehdinnässä ja valonlieskojen pehmeissä aalloissa oli Valtteri unohtanut, että todellakin - tämä paikka ja tämä hetki on niin kovin erillään ikuisuudesta ja täällä ei ole pelkkää valoa ja muotoa ja kaiken kaunista tanssia, vaan täällä on asioita ja käsitteitä, ja asioille vastineet kielessä, käsitteille vastineet todellisuudessa ja niiden väliset suhteet aivan sekaisin, ja ikään kuin se ei riittäisi, niin niiden välillä oli vielä niin helvetisti tyhjyyttä.

”Vittu” totesi Valtteri huomattuaan, että tyhjyyttä on kaiken välissä ja kaiken takana. Valtteri ajatteli äsken ääneensanomaansa ja huomasi, että kun siitä poistaa kaikki sille suodut arvot ja historian saatossa muokkautuneet määritelmät ja ajattelee äännähdystä sinänsä, niin eihän_sekään_ole_mitään.

”Voi vittu” sanoi Valtteri äskeistä tyhjemmällä äänellä, äänellä, joka ei mitään tarkoita, ihan siitä syystä, että se ei voi.

Ja Valtteri koki näin sanoneensa kaikesta kaiken, mitä ylipäätään kaikesta voi sanoa. Valtteri näki koko aikaisemman elämänsä olleen askeleita ponnahduslaudalla ja vihdoinkin koki hän hypänneensä, mutta hypättyään hän vasta huomasi, että altaassa ei ollutkaan vettä, ja juuri ennen kuin hän mätkähti tyhjyyden kaikenkietovaan syleilyyn sai hän sanotuksi sen, mikä sanotuksi jo tulikin.

Kyllähän Valtteri kovasti yritti kaikenlaista. Löytää merkitystä, lähinnä, koska muulla ei tuntunut olevan merkitystä. Kaikenlaiset tarkoitukset mitä ihmiset elämilleen kuvittelivat, tuntuivat Valtterista nyt ihan puistattavan naiiveilta.

”Haluan auttaa ihmisiä...” tuhahti Valtteri ivallisesti. ”Et sinä halua ketään auttaa. Haluat vain itsellesi hyvää mieltä ja miksi? Kysy itseltäsi - miksi?” Valtteri ei itse keksinyt auttamishalun takanakaan olevan mitään rehellistä tai todellista, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin olisi matkalla kohti jotakin suurempaa oivallusta.

”Onni...” tuhisi hän jälleen. ”Ei sitä elääkseen tarvitse ja kuolee sitä ilmankin.”

Ja Valtteri jatkoi, huolimatta siitä miten naiivilta hän itsekin kuulosti. Valtteri jatkoi kaiken inhimillisen ja todelliseksi luullun systemaattista tuhoamista ja kun kaikki oli tuhottu, kun koko Valtterin henkilökohtainen todellisuus leijaili tuhkana ilmassa ja meni hänen henkeensä ja tukki kaikki hänen aistinsa, tunsi Valtteri jotakin todella syvää. Hän oli aivan varma, koska hän koko kaikkeuden päässään moukaroi, että kaiken takana on pelkkää ei-mitään, ehkä jopa tyhjyyttäkin vähemmän. Valtteri näki asian niin, että tyhjyys on jotakin havaittavissa olevaa, kuten tyhjä lasi on aistein havaittavissa tyhjä, mutta ei-mikään piiloutui kaiken havaintokyvyn taakse, mikä teki siitä pelottavinta mitä kuvitella saattoi. Tyhjyys ei ollutkaan ainoastaan siellä missä se näytti olevan, kuten lasissa tai sängyssä tai altaassa, vaan se oli ihan kaikkialla.

(Vashta Nerada. Varjoja on siellä missä on valoa, tyhjyyttä siellä missä olevaista - kaikkialla.)

Se oli todellisuus. Se oli totuus ja Valtteri tiesi sen. Valtteri löysi sen, mitä kaikki maailman filosofit ja muut tiedemiehet olivat häntä ennen etsineet. Se olisi saattanut tuottaa hänelle jonkinlaista tyydytystä, tarkoitusta tai lopullisuutta, mutta kun tämä tyhjyys oli nyt jotakin liian karmivaa.

Se oli kuin virta...
Se sama virta, kuin aina ennenkin...
Sieltä ei pääse pois, mutta nyt Valtteri kovasti haluaisi.

Koska ei tämä ole sama virta.


Valtteri täyttyi ja hän tyhjeni, hiljaa hän vielä sykki. Odotti liikennevaloissa keskellä merta, valoissa jotka olivat kaikkea ja ei mitään. Valtterin vene keinahti ja kaikki pimeni. Ei mustaksi, vaan ei-miksikään.

On kuin...
On kuin ei.
Ei ole ett...

Alku ja sen sisältämä sana
ei se ole sana.
se on------
------------------------
siinä kaikki

Tyhjyävän pursuava
ei minkään ei-mitäännys.
Etääntyvänä kuunvalona seuraava
edellisestä poistovoimankauttasisääntullut
olemme.

On kuin
on kuin en saisi kiinni sinusta
kun et sinäkään ole sinä,
vaan pelkkä kasanlainen olettamus

katso nyt meitä
kädet toinen toistansa
selän takana yhtyvät
seläntakaismaailman lävistävät ja,
sinkoavat sen kaikkeuden läpi
kaiken

ja kaikki on poissa.

ilojemme välkehtivät laineet
(apatianaallotlotlit)
kaukaisuuden kutsuva hämy
vilkkeidemme pelkät mitkät
pelkojemme nuomuuden jotkut

etiäiset, etivät
etsiä - nyt

litisevät lätisevät
naurua

yhtälailla aallonlailla
syöksyn ylilaineen taa
kohti kohdistettua kohtaa
sinussa

ylitulevana kaikenkaikkena
yhdistyn ikäänkuin mukamas
joskin jotakin meni ohi

ja oli näin pelkkä vain


että ”järki” ja sitä seuravaa senmukaisuus
kaikenkattava näennäisen olevaisuus
onnelliskojen lailla,
ikilipittävine kielimme
jätämme jälkiä hiekkaan ja
jalkaistelemme, varpaistelemme
mielinkielin
kielin vain, ja tunnustelen kunnes---

lailla
aina vain jonkinlailla
sillälaillakin on pelkkä näkemys
kuin kaikenlailla
sanoessamme että ikäänkuin näin
tai jopa että näinnäin
ohitamme itseisasian

ja hyvä niin
koska totuus on pelkkä antimidas

kaikentuhoava ikiliekehtivä
välkkeen sammuttava pimeä
kahmaisu

tyhjyydessäsikö

et elä
se kahmiva koura kintereillä?
naurua


nyt tiedät
ota kädestäni kiinni
koska vain kosketus on olemassa
se oli totta jo silloin
ennen totuutta ja sitä toista
pidä kiinni
pidä nyt
kaikki on aavaa ja peilityyntä
vain tämä on totta ja unohda kaikki muu
hiustesi hulmuava tuoksu
kasvojeni leimuavassa ruohossa


lakaisevainen, yhtälainen
laillalaineen lakaisen kaiken
se sai sen tuo tuon
kaikella kaikkea
yhtälailla
samallalailla
sillälailla

yhtälailla illalla kuin aamulla
luuta on luuta
luuta ei ole luuta

se on vain sana, viittaus tuonne
jonnekin onnenikin?
se ei ole totta, luuta ei ole
ei ole verhoa minkä takana luuta lakaisee
ei näyttämöä ei yleisöä
”näyttämö” ”yleisö” ovat

|——————————————————————|

eikä edes vaan että
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|

ja myös että
/
/

ja kaikkea mutta

ikuisuus on mitäännytys
mitäännytys on ikuista
etsiminen etääntymistä

sanojen vaihtamista
ristisanaleikkiä

turtuneisuuden pelkistynyt ilo
kokonaisvaltainen olevaisuus jotainkohtisuudessa
täyttymyksellinen mielettömyys

vs.

sinuthukuttava olemattomuus eimitäänmyydessä
eimitään kohti menevä mikään
yksinkertainen m_i_e_l_e_t_t_ö_m_y_y_s




Kuinka Valtteri, tai kuinka kukaan voi selvitä näin perinpohjaisesta ja kaiken (tyhjyydenkin) tyhjentävästä kokemuksen ymmärtämisestä tai ymmärryksen kokemisesta? Vai oliko se Santeri? Vai oliko edes mitään... oliko sittenkin, ettei... ei, pakko jotakin on. Varmasti jotakin. Edes.

On oltava.