Zaragozan kadut ovat siistejä. Kaupungilla on siistijöitä monta kertaa enemmän kuin Suomessa on tottunut näkemään. Siivoustyö on Suomen kaupungeissa maahanmuuttajavaltaista. Espanjassa töitä on vähän tarjolla ja kaikki työ otetaan ilolla vastaan. Niinpä aloilla, joihin syntyperäiset suomalaiset eivät ole enää aikoihin suostuneet tarttumaan, näkee Espanjassa lähes yksinomaan syntyperäisiä espanjalaisia. Siksi maahanmuuttajat työllistävät itse itsensä. Kiinalaisten kioskit, arabikaupat, halal-liikkeet, afrikkalaiset parturit, puhelinkioskit ja kebab-ravintolat ovat auki aamusta iltamyöhään ja töitä paiskitaan siestatta ja kansallisista vapaapäivistä huolimatta.
Öisin Zaragozan kadut täyttyvät juhlakansasta ja kauppamiehistä. Tarjolla on hassuja hattuja, vilkkuvia aurinkolaseja, ruusuja, koruja, piraattielokuvia, kaljaa, huumeita, huoria ja kaikkea muuta tarpeellista iltaa varten. Ne ulkomaalaiset jotka eivät kuulu onnekkaiden puodinpitäjien joukkoon ovat yrittäjiä ilman liiketiloja. Pienillä voitoillaan he rahoittavat elämänsä Espanjassa ja toivovat että saisivat jonakin päivänä oleskeluluvan ja oikeita töitä. Stressaavasta tilanteestaan huolimatta he kauppaavat tuotteitaan hymyn kera ja tarttuen juhlahumuun itsekin. Se lisää ostajien määrää. Vain kaksi kauppiaista eivät hymyilleet koskaan. He jäivät mieleeni.
Yönmusta iältään vaikeasti määriteltävä nuori mies lähestyy seuruetta seurueen jälkeen muoviin käärittyjen dvd-levyjen kanssa. Hän kauppaa tuotteitaan vaiti, ojentaa niitä pienellä kädenliikkeellä vain vähän kohti. Kukaan ei osta niitä. Kukaan ei uskalla ostaa zombielta. Hänen silmänsä ovat tyhjät ja välinpitämättömät, kauhua nähneet. Hänen olemuksensa luo pelkoa ympärilleen, eikä kukaan halua häntä lähelleen pilaamaan juhlailtaa. Toinen kauppias on aasialainen ja edellistä vanhempi. Hän tulee sisään iloisiin ja meluisiin baareihin glitteröidyssä hatussaan, toisinaan sydänaurinkolasit silmillään. Ne peittävät hänen häpeäänsä vähän. Hän ei kuulu niihin paikkoihin. Hän on lohduttoman kaukana siitä mitä elämän piti olla. Ikävöivänä ja surullisena hän on surkea kauppias ja epätoivottu masentava vieras baareille. Kaksi kaupustelijaa. Ihmisten ympäröiminä. Yksin. He vaeltavat etsien pelastajaansa tai tuhoaan.
Olosuhteisiin nähden maahanmuuttajien sopeutuminen sujuu hyvin Espanjassa. Kiitos siitä ei kuulu valtiolle, vaan ihmisten uutteruudelle ja omatoimisuudelle. Silti, ilman kenenkään huomiota ja ilman tarvittavaa tukea joku aina putoaa. Kun on yhteiskunnan ulkopuolella, eivät sen säännöt tai ihmiset merkitse mitään. Varsinkaan jos on uhri katastrofien kaaoksesta syntyneille ihmisten kammottavimpien puolien ilmentymille. Yli puolet Suomeenkin saapuvista turvapaikanhakijoista ovat kokeneet kidutusta. Tuntui hirveältä tajuta, että nämä kaksi kaupustelijaa ovat juuri niitä kauhukuvien mahdollisia ulkomaalaisia raiskaajia ja tappajia. Rikoksia tekevistä ulkomaalaisista on syytetty milloin islamia, milloin geenejä. Ymmärrystä ja apua ei ole tarjottu silloin kun sitä olisi tarvittu. Traumatisoituneen on opeteltava luottamaan uudelleen ihmisiin ja tajuttava, että hänen kokemansa pahuus ei ole hyväksyttävää eikä normaalia. Syrjimisen tie on huonoin mahdollinen ratkaisu maahanmuutossa.
Minun suurin pelkoni on yksinäisyys. Se että kukaan ei rakastaisi tai auttaisi hädässä. Jos jäisin ulkopuoliseksi kaikesta tuntisinko teoillani olevan merkitystä? Miksi ihmeessä silloin ajattelisin muita ihmisiä?
19.7.2011
25.3.2011
Matkalla
Ole kiinnostunut tulevaisuudestasi - vietät siellä loppuelämäsi.
Eihän tuota voi kiistääkään. Sen sijaan voidaan esittää kysymys. Kuinka moni tulevaisuudestaan kiinnostunut tiesi kymmenen vuotta sitten millaista hänen elämänsä tänään on? Entä viisi vuotta sitten? Vuosi sitten? Tarkatkaan tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole idioottivarmoja. Tulevaisuudessa on monta muuttujaa, radikaalein niistä usein ihminen itse. Liiassa tulevaisuuden suunnittelussa on se suuri vaara, että unohtaa elää nykyhetken.
On kahdenlaisia matkoja. Minuuttiaikataululla tehty matka ei ole oikea matka. Se on suoritus, pelkkä meriitti. Jos kaikki on suunniteltu etukäteen, niin mikään muu ei muutu paitsi sen hetkinen sijainti kartalla. Oikean matkan tunnistaa siitä, että sen tekemiseen on pakottava tunne. Silloin etsii jotakin, vaikka ei vielä tiedä mitä. Kaukana kotoa ja poissa tutuista kuvioista on helpompi nähdä uudella tavalla, antautua täysin seikkailulle, luottaa ihmisiin. Silloin koti on kaikkialla ja ympärillä olevat ihmiset ovat perhe. Pää ulkona ikkunasta huimassa vauhdissa, kylien ja kaupunkien vaihtuessa. Olla vain pienenä havaintona tuhansissa rönsyilevissä tarinoissa, vauhtiviivaiset kasvot ikkunassa. Se on hetki.
Konkreettisen oikean matkan jälkeen näkee helpommin koko elämän matkana. Kaikki mitä ihminen tarvitsee on tässä hetkessä. Tulevaisuudessa ei koskaan voi olla onnellinen. Eikä liiemmin menneisyydessä. Onnellisuus on nyt! Jokainen ajatus vaikuttaa kaikkeen maailmassa. Ajatukset johtavat tekoihin, huomaamattakin. Jokainen huono ajatus tuhoaa vähän maailmaa, jokainen hyvä ajatus rakentaa hyvää siinä. Nämä voimat ovat aina. On vain tehtävä valinta.
Se on Karma, se on uskontojen, elämänkatsomusten, positiivisen psykologian ja verkostomarkkinointitranssien yhteinen The Secret®. Oivallus. Oivallus siitä, että jokainen on itse vastuussa omista tämän ainoan olemassa olevan hetkensä ajatuksista ja kyvystä vaikuttaa oloonsa saamalla sen minkä itse on valmis antamaan. Se on Taivas ja Helvetti. Maailmoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Joillekin se on paratiisi, usealle vaikea paikka ja joillekin pelkkää pimeyttä.
Lääkkeet eivät paranna. Ne ovat kaiken muun materiaalisen ylensyönnin ja itsetyydytyksen ohella pelkkää puudutusta kipuihin. Me olemme unohtaneet, että kivussa on parantuminen. Moni yrittää olla kohtaamatta kipuaan, päästä helpommalla. Oikealla matkalla itseään ei voi olla kohtaamatta. On vain lähdettävä etsimään.
Lohduttavaa on, että sekin kun olit eksyksissä, oli osa matkaasi. Ja silloin kun tajusit olevasi eksyksissä, olit jo hyvässä vauhdissa.
Eihän tuota voi kiistääkään. Sen sijaan voidaan esittää kysymys. Kuinka moni tulevaisuudestaan kiinnostunut tiesi kymmenen vuotta sitten millaista hänen elämänsä tänään on? Entä viisi vuotta sitten? Vuosi sitten? Tarkatkaan tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole idioottivarmoja. Tulevaisuudessa on monta muuttujaa, radikaalein niistä usein ihminen itse. Liiassa tulevaisuuden suunnittelussa on se suuri vaara, että unohtaa elää nykyhetken.
On kahdenlaisia matkoja. Minuuttiaikataululla tehty matka ei ole oikea matka. Se on suoritus, pelkkä meriitti. Jos kaikki on suunniteltu etukäteen, niin mikään muu ei muutu paitsi sen hetkinen sijainti kartalla. Oikean matkan tunnistaa siitä, että sen tekemiseen on pakottava tunne. Silloin etsii jotakin, vaikka ei vielä tiedä mitä. Kaukana kotoa ja poissa tutuista kuvioista on helpompi nähdä uudella tavalla, antautua täysin seikkailulle, luottaa ihmisiin. Silloin koti on kaikkialla ja ympärillä olevat ihmiset ovat perhe. Pää ulkona ikkunasta huimassa vauhdissa, kylien ja kaupunkien vaihtuessa. Olla vain pienenä havaintona tuhansissa rönsyilevissä tarinoissa, vauhtiviivaiset kasvot ikkunassa. Se on hetki.
Konkreettisen oikean matkan jälkeen näkee helpommin koko elämän matkana. Kaikki mitä ihminen tarvitsee on tässä hetkessä. Tulevaisuudessa ei koskaan voi olla onnellinen. Eikä liiemmin menneisyydessä. Onnellisuus on nyt! Jokainen ajatus vaikuttaa kaikkeen maailmassa. Ajatukset johtavat tekoihin, huomaamattakin. Jokainen huono ajatus tuhoaa vähän maailmaa, jokainen hyvä ajatus rakentaa hyvää siinä. Nämä voimat ovat aina. On vain tehtävä valinta.
Se on Karma, se on uskontojen, elämänkatsomusten, positiivisen psykologian ja verkostomarkkinointitranssien yhteinen The Secret®. Oivallus. Oivallus siitä, että jokainen on itse vastuussa omista tämän ainoan olemassa olevan hetkensä ajatuksista ja kyvystä vaikuttaa oloonsa saamalla sen minkä itse on valmis antamaan. Se on Taivas ja Helvetti. Maailmoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Joillekin se on paratiisi, usealle vaikea paikka ja joillekin pelkkää pimeyttä.
Lääkkeet eivät paranna. Ne ovat kaiken muun materiaalisen ylensyönnin ja itsetyydytyksen ohella pelkkää puudutusta kipuihin. Me olemme unohtaneet, että kivussa on parantuminen. Moni yrittää olla kohtaamatta kipuaan, päästä helpommalla. Oikealla matkalla itseään ei voi olla kohtaamatta. On vain lähdettävä etsimään.
Lohduttavaa on, että sekin kun olit eksyksissä, oli osa matkaasi. Ja silloin kun tajusit olevasi eksyksissä, olit jo hyvässä vauhdissa.
3.3.2011
Kerran ajattelin mutta heti hävetti
Ihmisen elämä on juoksua juoksupyörässä. Pyöritämme pyörää ajatellen, että tätä tekevät myös kaikki muutkin, juoksevat taukoamatta ja ilman minua - puuttuvaa ratasta - ei hauras yhteiskuntamme funktioi.
Ajatelkaamme tuo juoksupyörä kaikeksi siksi, mikä meistä tekee ns. ihmisiä. Moraaliksi, käyttäytymisnormeiksi, yhteiskuntajärjestykseksi, laeiksi; siksi kehäksi, jonka ulkopuolelle jos loikkaamme, meitä rangaistaan.
Hän on eniten ihminen ken on kauimpana luontoa. Hän joka on tukahduttanut itsestään kaikki halut ja tunteet, hän joka kieltänyt itseltään kaiken mikä tuntuu luonnolliselta, hän joka on alentanut kaikkeuden matemaattiseksi kaavaksi ja itsensä vain yhdeksi nollaksi pilkun takana. Hän joka eniten häpeää toteuttaa itseään ja ennenkaikkea eniten häpeää niitä jotka itseään toteuttavat.
"Seksuaalinen halu on haluista alhaisin ja sen tarkoitus on saada ihminen ajattelemaan harkitsemattomasti, tai vaihtoehtoisesti tainnuttaa rationaalinen ajattelu kokonaan. Saan jatkuvaa tunnelamautushoitoa (perustuu vapaaehtoisuuteen), jotta pysyisin työkykyisenä ja jotta pystyisin jatkaa töitä kotonanikin ilman, että likaiset mielikuvat vaimostani vainoaisivat minua."
"Paastoan säännöllisesti. Ei siis mitään raamatullista - raamattu on sekoitus epäloogisuutta, valetta, suggestiota ja puhdasta sattumaa - vaan olen pikemminkin kafkamainen nälkätaiteilija. Olen syömättä koska luonto väittää että ihmisen tarvii syödä ja eiköhän se ole selvää, että viimeistään kykyjen kuten kielen, älykkyyden, tunteiden osoittamisen ja niiden piilottamisen jälkeen ihminen on aika kaukana luonnosta. Eikä evoluutioteoria selitä älykkyyttä, mikä onkin ihan loogista, sillä se on luonnonilmiö, älykkyys taas ei."
"Itse asiassa kyllä, petän vaimoani julkisesti manifestoidakseni että ihminen ei ole yksiavioinen eläin. Eikä varsinkaan mikään eläin! Ihmistä on turha lokeroida mihinkään naturaaliseen lokeroon, miksikään polyamoriseksi tai monoamoriseksi rakastajaksi, ihminen voi itse valita saatana!
"Hyvin sanottu siinä ylhäällä. Samasta syystä en petä vaimoani."
Joskus ajattelin että myöhästyisin töistä ihan tahallani, mutta en sitten uskaltanut. Potkuthan siitä olisi tullut.
Kerran näin autotiellä kuolleen siilen; suolia ja verta viiden metrin päässäkin ja halusin haudata sen ja itkeä. En sitten kehdannut kun mutkan takaa tuli joku lenkkeilijä, joten sylkäisin ja jatkoin matkaa.
Kerran aloin kirjoittaa jotain tarinaa miehestä, joka astuu Coffee Houseen, kilisyttää lasia, sanoo myötähäpeän ja ihmetyksen täyttämille silmäpareille "vapautukaa kahleista, vapautukaa itsestänne ja tulkaa ihmisiksi." Jos olisin kirjoittanut tarinan loppuun, olisi selvinnyt että tuosta tapahtumasta, noista sanoista alkoi kenenkään huomaamatta, kenenkään tajuamatta, tarinan nimen mukaisesti Hiljainen vallankumous. Se levisi kuin tauti ja korvasi ihmisen sydämen jäädyttäneen ikiroudan leimuavalla, inhimillisen tulen ja läheisyyden lämmöllä ja kerrankin, vihdoinkin, jonkun halutessa muutosta, se tapahtui. Mutta hölmö ideahan se oli, en tiedä mistä se tuli ja pyytäisin nyt anteeksi tätä kaikkea, hävettäähän minua, ei nyt tarvitse sormilla osoitella, niin, jätänhän minä kirjoittamisen niille ketkä sen osaa, taas raiskasin oman ideani vaikka tarkoituksena oli vain rakastella.
(se tuli sydämestä, halusta, luonnosta, ilosta olla ihminen, mutta tukahtui kaikkien vastakohtien ei niinkään musertavasta, vaan pikemminkin painostavasta voimasta, ns. "emme ole koskaan irtisanoneet yrityksestämme ketään vaan käytämme vapaaehtoiseen irtisanoutumiseen perustuvaa taktiikkaa, eli kiusaamme ja alistamme ihmistä kunnes hän ei enää kestä)
Yhtenä maanantaina ajattelin tanssia Kauppakadulla sadetanssin, mutta kuinka hän kehtaa sadetanssia MAANANTAINA?! "Juoppo, piripää, nisti, taas noita työttömiä nuoria joiden elämä ei mennyt niin kuin piti, noniii, itkepä vähän"
Niin, kerran ajattelin ihan vain puhdistautumismielessä itkeä, itkeä huvikseni, itkeä koska voin ja koska kehtaan, itkeä nauramisen sijaan - itkun ilosta!, mutta hyvin outoahan sekin olisi ollut.
Jos yrittää rikkoa kausaliteetin kahleet, se jää yritykseksi ja haukkujen saattelemana päätyy uuteen kausaalisten ketjureaktioiden rihmastoon eli - yritä nyt olla ajattelematta tätä tai ahdistut - mutta elämme limbossa. Teoilla on seuraukset aivan samalla tavalla kuin-
Eräs mieleenpainuvimmista eksistentiaalisista kriiseistäni oli sen tajuaminen, että en osaa enkä kertakaikkiaan kykene lentää. Se rajoittaa vapautta ihan samalla tavalla kuin-
Niin ->
Ihmisiä meistä tekee se, että kykenemme monenlaiseen itsemurhaan.
Ajatelkaamme tuo juoksupyörä kaikeksi siksi, mikä meistä tekee ns. ihmisiä. Moraaliksi, käyttäytymisnormeiksi, yhteiskuntajärjestykseksi, laeiksi; siksi kehäksi, jonka ulkopuolelle jos loikkaamme, meitä rangaistaan.
Hän on eniten ihminen ken on kauimpana luontoa. Hän joka on tukahduttanut itsestään kaikki halut ja tunteet, hän joka kieltänyt itseltään kaiken mikä tuntuu luonnolliselta, hän joka on alentanut kaikkeuden matemaattiseksi kaavaksi ja itsensä vain yhdeksi nollaksi pilkun takana. Hän joka eniten häpeää toteuttaa itseään ja ennenkaikkea eniten häpeää niitä jotka itseään toteuttavat.
"Seksuaalinen halu on haluista alhaisin ja sen tarkoitus on saada ihminen ajattelemaan harkitsemattomasti, tai vaihtoehtoisesti tainnuttaa rationaalinen ajattelu kokonaan. Saan jatkuvaa tunnelamautushoitoa (perustuu vapaaehtoisuuteen), jotta pysyisin työkykyisenä ja jotta pystyisin jatkaa töitä kotonanikin ilman, että likaiset mielikuvat vaimostani vainoaisivat minua."
"Paastoan säännöllisesti. Ei siis mitään raamatullista - raamattu on sekoitus epäloogisuutta, valetta, suggestiota ja puhdasta sattumaa - vaan olen pikemminkin kafkamainen nälkätaiteilija. Olen syömättä koska luonto väittää että ihmisen tarvii syödä ja eiköhän se ole selvää, että viimeistään kykyjen kuten kielen, älykkyyden, tunteiden osoittamisen ja niiden piilottamisen jälkeen ihminen on aika kaukana luonnosta. Eikä evoluutioteoria selitä älykkyyttä, mikä onkin ihan loogista, sillä se on luonnonilmiö, älykkyys taas ei."
"Itse asiassa kyllä, petän vaimoani julkisesti manifestoidakseni että ihminen ei ole yksiavioinen eläin. Eikä varsinkaan mikään eläin! Ihmistä on turha lokeroida mihinkään naturaaliseen lokeroon, miksikään polyamoriseksi tai monoamoriseksi rakastajaksi, ihminen voi itse valita saatana!
"Hyvin sanottu siinä ylhäällä. Samasta syystä en petä vaimoani."
Joskus ajattelin että myöhästyisin töistä ihan tahallani, mutta en sitten uskaltanut. Potkuthan siitä olisi tullut.
Kerran näin autotiellä kuolleen siilen; suolia ja verta viiden metrin päässäkin ja halusin haudata sen ja itkeä. En sitten kehdannut kun mutkan takaa tuli joku lenkkeilijä, joten sylkäisin ja jatkoin matkaa.
Kerran aloin kirjoittaa jotain tarinaa miehestä, joka astuu Coffee Houseen, kilisyttää lasia, sanoo myötähäpeän ja ihmetyksen täyttämille silmäpareille "vapautukaa kahleista, vapautukaa itsestänne ja tulkaa ihmisiksi." Jos olisin kirjoittanut tarinan loppuun, olisi selvinnyt että tuosta tapahtumasta, noista sanoista alkoi kenenkään huomaamatta, kenenkään tajuamatta, tarinan nimen mukaisesti Hiljainen vallankumous. Se levisi kuin tauti ja korvasi ihmisen sydämen jäädyttäneen ikiroudan leimuavalla, inhimillisen tulen ja läheisyyden lämmöllä ja kerrankin, vihdoinkin, jonkun halutessa muutosta, se tapahtui. Mutta hölmö ideahan se oli, en tiedä mistä se tuli ja pyytäisin nyt anteeksi tätä kaikkea, hävettäähän minua, ei nyt tarvitse sormilla osoitella, niin, jätänhän minä kirjoittamisen niille ketkä sen osaa, taas raiskasin oman ideani vaikka tarkoituksena oli vain rakastella.
(se tuli sydämestä, halusta, luonnosta, ilosta olla ihminen, mutta tukahtui kaikkien vastakohtien ei niinkään musertavasta, vaan pikemminkin painostavasta voimasta, ns. "emme ole koskaan irtisanoneet yrityksestämme ketään vaan käytämme vapaaehtoiseen irtisanoutumiseen perustuvaa taktiikkaa, eli kiusaamme ja alistamme ihmistä kunnes hän ei enää kestä)
Yhtenä maanantaina ajattelin tanssia Kauppakadulla sadetanssin, mutta kuinka hän kehtaa sadetanssia MAANANTAINA?! "Juoppo, piripää, nisti, taas noita työttömiä nuoria joiden elämä ei mennyt niin kuin piti, noniii, itkepä vähän"
Niin, kerran ajattelin ihan vain puhdistautumismielessä itkeä, itkeä huvikseni, itkeä koska voin ja koska kehtaan, itkeä nauramisen sijaan - itkun ilosta!, mutta hyvin outoahan sekin olisi ollut.
Jos yrittää rikkoa kausaliteetin kahleet, se jää yritykseksi ja haukkujen saattelemana päätyy uuteen kausaalisten ketjureaktioiden rihmastoon eli - yritä nyt olla ajattelematta tätä tai ahdistut - mutta elämme limbossa. Teoilla on seuraukset aivan samalla tavalla kuin-
Eräs mieleenpainuvimmista eksistentiaalisista kriiseistäni oli sen tajuaminen, että en osaa enkä kertakaikkiaan kykene lentää. Se rajoittaa vapautta ihan samalla tavalla kuin-
Niin ->
Ihmisiä meistä tekee se, että kykenemme monenlaiseen itsemurhaan.
27.1.2011
Parasta elämässä
Parasta elämässä on
- kun saa kävyn mahtumaan kuusenkoloon ja huomenna huomaa että se on viety
- kun ottaa kopin yllättäen kohti tulevasta esineestä
- kun uudelleenmuistaa unohdetun
- kun on alasti lumihangessa eikä ole kylmä
- kun airot pärskäyttävät vettä kasvoille
- kun saa jogurttipurkin kannen avattua ilman, että se repeää kahtia
- kun kauan odotettu saapuu ennen aikojaan
- kun kauan pelätty ei saavukaan
- kun elät hetken joka ei milloinkaan toistu, ja tiedät että muistat sen ikuisesti
- (kun unohdat etkä tiedä ettet muista)
- hypätä veteen tietäen ettei huku
- elää elämää tajuamatta että kuolee
- (pysyä paikallaan tajuamatta että aika valuu hukkaan)
- lukita ovi ja olla turvassa
- nähdä valo pimeästä
- kun tietää eikä luule
- pelastaa mato muurahaisarmeijalta
- (kun voi unohtaa äskeisen ja laittaa madon koukkuun)
- saada kala ja päästää se menemään
- ettei nyt eletä menneisyydessä tai tulevaisuudessa
- (ettei pysty käsittämään, vaikka koko universumin aika olisi jo mennyt - vaikka sitä ei olisi)
- nukkua kun pitäisi herätä (ja tehdä päätös nukkua juuri kun on aikeissa nousta)
- herätä kun ei tarvitsisi
- nähdä painajaisia ja herätä
- kun voi edes joskus olla jossain parempi kuin joku muu
- kun tuntuu pahalta ja sen jälkeen hyvältä
- napakymppi (ei se ohjelma)
- kun vessapaperi ei loppunutkaan
- kun jokin korjautuu kuin itsestään
- kun tekee vaikkei tiennyt osaavansa
- kun oppii ja opettaa
- mennä kertomatta kenellekään
- tulla kenenkään huomaamatta
- lapsuus
- viattomuus
- ensimmäiset kerrat
- uusien asioiden suuruus
- kauniin luominen
- kauneuden löytäminen sieltä, missä muut eivät sitä näe
- silmien aukeneminen
- silmien avaaminen
- suuruus
- pienuus
- oleva
- olemattomuus
- kun isovanhemmilla on aina jäätelöä ja kun sitä syödään salaa
- kun kukaan ei halua olla yksin
- (jos on yksin, sille voi aina tehdä jotain)
- merkityksellisyyden illuusio ja kyky pitää sitä yllä
- se ettei ontologiasta tai metafysiikasta tarvitsekaan juuri välittää
- se että saa välittää
- se että välittää
- kun kaukana onkin lähellä
- se että voi sulkea silmät
- kun huomaa jotain todella pientä
- voida olla ulkopuolella tai sisäpuolella
- olla suuri ja suojella
- kun liukastuu ja pysyy pystyssä
- kun ei haittaa vaikka kaatuaa
- kun aurinko lämmittää ihoa
- syödä vatsa täyteen
- (saada edes vähän)
- antaa enemmän
- kun voi olla hyvä
- kun te olette siellä (ette niin kaukana), me tässä (pienen pienessä piirissä) ja sinä siinä (ihan minun vieressä)
23.1.2011
Lippulaulu
Olin matkalla kotiin ystäväni Suomi-bileistä. Ravintola Vltavasta astui ulos iloinen seurue virittäen yhteislaulun: "On pohjantähden alla tää koti mulla mainen..." Minun poskeeni oli maalattuna pieni Suomen lippu ja ylläni oli sininen tuulipuku (jossa tosin luki Volvo). Rautatieaseman edessä seisoskellut romani aloitti vuorolaulun seurueen kanssa. Hänen innoittamanaan muitakin satunnaisia yön kulkijoita yhtyi mukaan. Yhdessä tämä satunnainen otos suomalaisia julisti hassua lokeroitumisen tarvettaan. Eivät uhmakkaina vaan vilpittömän riemukkaasti aina säkeen lopussa huudahtaen: "Olen suomalainen!"
Minua alkoi hymyilyttää. Mikä kollektiivinen nationalismin puuska, josta osalliseksi hupsu lippu poskessani väistämättä liitti minutkin! Samaa herttaisen viatonta suomalaisuutta voi nähdä urheilukisoissa tai maalaisidyllien ihmisissä. Ja niissä pienissä hammastikkuihin rakennetuissa Suomen lipuissa, joita ystäväni oli tökkinyt juhlissa leipäjuustoihin, karjalanpiirakoihin ja salmiakkeihin. Sillä hetkellä tykkäsin Suomesta, oli kivaa olla suomalainen. My people!
Suhteeni Suomen lippuun ei ole ongelmaton. En tarkalleen muista milloin siniristilippumme alkoi näyttäytyä silmissäni kiihkoisänmaallisena, jopa suvaitsemattomuuden symbolina. Sillä eihän se sitä tietenkään ole. Kaikilla valtioilla on lippunsa, mutta viime aikoina Suomen oma on esiintynyt eniten Kiitos 1939-1945-paidoissa tai liehunut salossa jonakin niistä neljästä sotaa muistelevasta liputuspäivästämme. Aina sota, ja sodan hinta ja sodan uhka ja veteraanien kunnia ja puolustustahto.
Ala-asteelta asti olen laulanut itsenäisyyspäivisin kiihkeää valaa Suomen lipulle. Joka vuosi tuhannet kirkasääniset ja -silmäiset silkohapset lupaavat taistella ja uhrata henkensä Suomen puolesta. Onkohan se nyt oikein sopiva kappale lapsille, joiden oman ajattelun kehitys on vasta alussa? Eri asia on sitten armeijan valalaulussa, jossa lauletaan toisaalla, ettei Suomeen väkivalta koskea saa, ja toisaalla että sitä verin varjellaan. Ristiriitaisuuden edessä voi jokusella rivissä seisovalla alokkaalla hakeutua sormet ristiin.
Lapsuudessa oli usein kilpailua siitä kenen asuinpaikka on paras. Omasta naapurustosta tai lähiöstä tunnettiin ylpeyttä ja muiden asuinpaikoille naljailtiin. Aikuisena sama leikki jatkuu, mutta elinympäristö laajenee valtion kokoiseksi. Leikkimielisyys unohtuu kun oman maan erityislaatuisuutta ja muiden maiden pahuutta korostetaan. Takapihojen nahistelu muuttuu oikeaksi sodaksi. Naapurin pojista tulee kasvottomia vihollisia kun kilpailuhenkisyyden panokset kasvavat elämän ja kuoleman mittaluokkaan.
Tuleva rauhanaktivisti Tony Benn tapasi Mahathma Gandhin ollessaan 6-vuotias. Hänen isänsä oli Iso-Britannian Intian asioiden ministeri ja pikku-Tony pääsi tapaamaan monia korkea-arvoisia johtajia. Kun muut aikuiset taputtivat häntä hajamielisesti päähän ja keskittyivät isän kanssa keskustelemiseen, Gandhi laskeutui lattialle hänen tykönsä ja teki itsensä samanvertaiseksi lapsen kanssa. Benn ei muista tarkalleen mitä he juttelivat Gandhijin kanssa, mutta hän kertoo sen olleen hetki, joka vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan toimintaansa.
Kysykää vaikka lapsilta. Aivan liian harvat aikuiset muistavat kuinka leikitään.
Minua alkoi hymyilyttää. Mikä kollektiivinen nationalismin puuska, josta osalliseksi hupsu lippu poskessani väistämättä liitti minutkin! Samaa herttaisen viatonta suomalaisuutta voi nähdä urheilukisoissa tai maalaisidyllien ihmisissä. Ja niissä pienissä hammastikkuihin rakennetuissa Suomen lipuissa, joita ystäväni oli tökkinyt juhlissa leipäjuustoihin, karjalanpiirakoihin ja salmiakkeihin. Sillä hetkellä tykkäsin Suomesta, oli kivaa olla suomalainen. My people!
Suhteeni Suomen lippuun ei ole ongelmaton. En tarkalleen muista milloin siniristilippumme alkoi näyttäytyä silmissäni kiihkoisänmaallisena, jopa suvaitsemattomuuden symbolina. Sillä eihän se sitä tietenkään ole. Kaikilla valtioilla on lippunsa, mutta viime aikoina Suomen oma on esiintynyt eniten Kiitos 1939-1945-paidoissa tai liehunut salossa jonakin niistä neljästä sotaa muistelevasta liputuspäivästämme. Aina sota, ja sodan hinta ja sodan uhka ja veteraanien kunnia ja puolustustahto.
Ala-asteelta asti olen laulanut itsenäisyyspäivisin kiihkeää valaa Suomen lipulle. Joka vuosi tuhannet kirkasääniset ja -silmäiset silkohapset lupaavat taistella ja uhrata henkensä Suomen puolesta. Onkohan se nyt oikein sopiva kappale lapsille, joiden oman ajattelun kehitys on vasta alussa? Eri asia on sitten armeijan valalaulussa, jossa lauletaan toisaalla, ettei Suomeen väkivalta koskea saa, ja toisaalla että sitä verin varjellaan. Ristiriitaisuuden edessä voi jokusella rivissä seisovalla alokkaalla hakeutua sormet ristiin.
Lapsuudessa oli usein kilpailua siitä kenen asuinpaikka on paras. Omasta naapurustosta tai lähiöstä tunnettiin ylpeyttä ja muiden asuinpaikoille naljailtiin. Aikuisena sama leikki jatkuu, mutta elinympäristö laajenee valtion kokoiseksi. Leikkimielisyys unohtuu kun oman maan erityislaatuisuutta ja muiden maiden pahuutta korostetaan. Takapihojen nahistelu muuttuu oikeaksi sodaksi. Naapurin pojista tulee kasvottomia vihollisia kun kilpailuhenkisyyden panokset kasvavat elämän ja kuoleman mittaluokkaan.
Tuleva rauhanaktivisti Tony Benn tapasi Mahathma Gandhin ollessaan 6-vuotias. Hänen isänsä oli Iso-Britannian Intian asioiden ministeri ja pikku-Tony pääsi tapaamaan monia korkea-arvoisia johtajia. Kun muut aikuiset taputtivat häntä hajamielisesti päähän ja keskittyivät isän kanssa keskustelemiseen, Gandhi laskeutui lattialle hänen tykönsä ja teki itsensä samanvertaiseksi lapsen kanssa. Benn ei muista tarkalleen mitä he juttelivat Gandhijin kanssa, mutta hän kertoo sen olleen hetki, joka vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan toimintaansa.
Kysykää vaikka lapsilta. Aivan liian harvat aikuiset muistavat kuinka leikitään.
17.1.2011
Eroon myötähäpeästä Tommi Läntisen kanssa
Lähes autio ranta Intiassa. Aikuinen mies tanssii ja laulaa yksin sydämensä kyllyydestä ja välillä taistelee ilmaa vastaan luultavasti vasta näkemänsä elokuvan innoittamana. Hah hah, ei mikään ammattilainen. Niin noloa! Olisipa joku jonka kanssa jakaa tämä hupinäytös.
Ihan kivaa sillä näyttää silti olevan. Olen aika kaukana kotoa. Vieläköhän osaisin seisoa käsilläni? Tai mitään muuta niistä vanhoista kunnon kikoista. Miksi en kokeilisi? Varovasti ympärilleni tähyillen aloitan. Hoplaa! Tämähän on hauskempaa kuin aurinkorasvakerrosten pois hikoileminen makuuasennossa.
Meitä kiinnostaa kovin paljon se mitä muut meistä ajattelevat ja teemme kaikkemme, että emme olisi outoja tai erottuisi liiaksi joukosta. Joskus olimme jostakin asiasta täysillä innostuneita, mutta sitten meille naurettiin. Yritimme vielä uudestaan innostua, ja silloin meidät lytättiin. Liityimme heihin ja yhdessä aloimme lytätä niitä jotka olivat vielä jostakin innostuneita. Kun heidänkin innostuksensa saatiin tapettua, hekin yhtyivät meihin ja nyt yhteinen ivanaurumme raikuu ja kasvaa ikuisesti.
Puhutaan myötähäpeästä. Se on kätevä termi kertoessa mitä tunsi, kun joku kehtasi yrittää jotakin. Myötähäpeän tunteminen on myös kiusaamista puhtaimmillaan. Myötähäpeän tuntija pyrkii tuomaan jollekin ominaisen piirteen huonoon valoon päätettyään sen olevan noloa. Kiusattu alkaa hävetä ennen rakastamaansa asiaa ja lopettaa sen tekemisen. Hän muuttuu samaksi kyräileväksi ja tylsäksi massaksi. Myötähäpeäjät ovat luovuuden ja elämänilon suurimpia ankeuttajia.
Moni meistä ei ole huippu eikä ammattilainen tai välttämättä edes hyvä siinä asiassa jonka tekemisestä suuresti pitää. Jos se on kuitenkin nautinnollista ja tuottaa iloa tekijälleen, miksi emme antaisi hänen rauhassa toteuttaa itseään siinä? Viimeistään esiteineinä kaikki eivät enää kelpaakaan mukaan näytelmään, tai mahdu joukkueeseen. Sama meno jatkuu myöhemmin opiskelussa ja työelämässä, jopa ihmissuhteissa. Joku laittaa aina ihmiset paremmuusjärjestykseen, vaikkei hyvyys tai huonous tietyn asian tekemisessä ole mitenkään verrannollista sen tuottamaan omakohtaiseen miellyttävyyteen.
On vaikea keksiä yhtään järkevää syytä miksei ihmisolento tekisi jotakin sellaista, jota haluaa koko sydämestään tehdä. On kummallista kuinka identtisen värittömiä ja nuhteettomia 5,4 miljoonaa suomalaista ovat käyttäytymiseltään. Tuoko mahdollisimman normaalina oleminen tyydytystä? Miksi muiden elämiin puututaan niin hanakasti? Kuin olisi kirjoittamattomat lait tarkkailla ja raportoida joukosta erottuvien kansalaisten elämää. Länsimaiden asukkaista suomalaiset etunenässä ovat olleet rakentamassa omaa homogeenistä mallikansaansa, joka on kaiken kukkuraksi toivottoman tylsä.
Myötähäpeä kertoo sen tuntijan omasta rajoittuneisuudesta. Todellisuudessa he haluaisivat olla yhtä vapautuneita kuin vihan kohteensa, mutta estyneinä alkavatkin puhua pahaa yksilöstä joka toteuttaa itseään omalla tavallaan.
Tommi Läntinen oli lapsuuden suosikkiartistini. Osaan vieläkin kaikkien hänen biisiensä sanat ulkoa. Tommin sanoitukset ja kiekaisut aiheuttavat monelle myötähäpeää. Minäpä tiedän, että hänen musiikkinsa tulee suoraan sydämestä. Siinä on todellisen elämisen ja tekemisen riemua, sellaista jota kyyniset luuserit eivät kestä kuunnella, kuten he eivät kestä mitään muutakaan aitoa riemuitsemista cooleissa, mutta niin tympääntyneissä elämissänsä.
Tehtävä 1: Opettele eroon myötähäpeän tunteistasi kuuntelemalla Tommi Läntisen tuotantoa niin kauan, että myönnät diggaavasi siitä.
Ja sitten laula koko sydämesi kyllyydestä Tommin mukana: “Olen onnellinen, olen onnellinen, karu selli ois maa jos et vois asuttaa mun sydämen aravaa. Olen onnellinen, olen onnellinen, karu selli ois maa jos en sais rakastaa, sun sydäntäs avaraa! Olen onnellineeeeennne-ne-ne-ne-ne-jiiiiihhaahhhahhaaauuuu!”
Ihan kivaa sillä näyttää silti olevan. Olen aika kaukana kotoa. Vieläköhän osaisin seisoa käsilläni? Tai mitään muuta niistä vanhoista kunnon kikoista. Miksi en kokeilisi? Varovasti ympärilleni tähyillen aloitan. Hoplaa! Tämähän on hauskempaa kuin aurinkorasvakerrosten pois hikoileminen makuuasennossa.
Meitä kiinnostaa kovin paljon se mitä muut meistä ajattelevat ja teemme kaikkemme, että emme olisi outoja tai erottuisi liiaksi joukosta. Joskus olimme jostakin asiasta täysillä innostuneita, mutta sitten meille naurettiin. Yritimme vielä uudestaan innostua, ja silloin meidät lytättiin. Liityimme heihin ja yhdessä aloimme lytätä niitä jotka olivat vielä jostakin innostuneita. Kun heidänkin innostuksensa saatiin tapettua, hekin yhtyivät meihin ja nyt yhteinen ivanaurumme raikuu ja kasvaa ikuisesti.
Puhutaan myötähäpeästä. Se on kätevä termi kertoessa mitä tunsi, kun joku kehtasi yrittää jotakin. Myötähäpeän tunteminen on myös kiusaamista puhtaimmillaan. Myötähäpeän tuntija pyrkii tuomaan jollekin ominaisen piirteen huonoon valoon päätettyään sen olevan noloa. Kiusattu alkaa hävetä ennen rakastamaansa asiaa ja lopettaa sen tekemisen. Hän muuttuu samaksi kyräileväksi ja tylsäksi massaksi. Myötähäpeäjät ovat luovuuden ja elämänilon suurimpia ankeuttajia.
Moni meistä ei ole huippu eikä ammattilainen tai välttämättä edes hyvä siinä asiassa jonka tekemisestä suuresti pitää. Jos se on kuitenkin nautinnollista ja tuottaa iloa tekijälleen, miksi emme antaisi hänen rauhassa toteuttaa itseään siinä? Viimeistään esiteineinä kaikki eivät enää kelpaakaan mukaan näytelmään, tai mahdu joukkueeseen. Sama meno jatkuu myöhemmin opiskelussa ja työelämässä, jopa ihmissuhteissa. Joku laittaa aina ihmiset paremmuusjärjestykseen, vaikkei hyvyys tai huonous tietyn asian tekemisessä ole mitenkään verrannollista sen tuottamaan omakohtaiseen miellyttävyyteen.
On vaikea keksiä yhtään järkevää syytä miksei ihmisolento tekisi jotakin sellaista, jota haluaa koko sydämestään tehdä. On kummallista kuinka identtisen värittömiä ja nuhteettomia 5,4 miljoonaa suomalaista ovat käyttäytymiseltään. Tuoko mahdollisimman normaalina oleminen tyydytystä? Miksi muiden elämiin puututaan niin hanakasti? Kuin olisi kirjoittamattomat lait tarkkailla ja raportoida joukosta erottuvien kansalaisten elämää. Länsimaiden asukkaista suomalaiset etunenässä ovat olleet rakentamassa omaa homogeenistä mallikansaansa, joka on kaiken kukkuraksi toivottoman tylsä.
Myötähäpeä kertoo sen tuntijan omasta rajoittuneisuudesta. Todellisuudessa he haluaisivat olla yhtä vapautuneita kuin vihan kohteensa, mutta estyneinä alkavatkin puhua pahaa yksilöstä joka toteuttaa itseään omalla tavallaan.
Tommi Läntinen oli lapsuuden suosikkiartistini. Osaan vieläkin kaikkien hänen biisiensä sanat ulkoa. Tommin sanoitukset ja kiekaisut aiheuttavat monelle myötähäpeää. Minäpä tiedän, että hänen musiikkinsa tulee suoraan sydämestä. Siinä on todellisen elämisen ja tekemisen riemua, sellaista jota kyyniset luuserit eivät kestä kuunnella, kuten he eivät kestä mitään muutakaan aitoa riemuitsemista cooleissa, mutta niin tympääntyneissä elämissänsä.
Tehtävä 1: Opettele eroon myötähäpeän tunteistasi kuuntelemalla Tommi Läntisen tuotantoa niin kauan, että myönnät diggaavasi siitä.
Ja sitten laula koko sydämesi kyllyydestä Tommin mukana: “Olen onnellinen, olen onnellinen, karu selli ois maa jos et vois asuttaa mun sydämen aravaa. Olen onnellinen, olen onnellinen, karu selli ois maa jos en sais rakastaa, sun sydäntäs avaraa! Olen onnellineeeeennne-ne-ne-ne-ne-jiiiiihhaahhhahhaaauuuu!”
6.1.2011
Untitled03
Jokin tuli kauttani ja maalasi oksennuksina itseään näkyväksi. Minä tiesin, se on suuri jos vain annan sen tulla. Seottuani ja kärsittyäni se tultaisiin löytämään, mutta vasta kuolemani jälkeen. Minä hyväksyin sen hinnan.
Ensin muutuin. Nautin huolesta, se ravitsi minut. En toivonut kenellekään mitään. Ainakaan hyvää. Tein tai muistin jotakin hirveää. Kuvani muuttui. Katseeni muuttui.
Etsin tunnetta, joka on kaikista todellisin. Minä ruokin itseni sillä. Kuinka kauniita sävyjä onkaan pimeydessä! Niin moni oli nähnyt saman. Tahdoin olla unohtumaton.
"Te ette rakasta minua. Minä kyllä tiedän, sillä minä näen. Kannustatte minua. Kannustatte minua tappamaan itseni."
Kun ei voinut nukkua, eikä olla hereillä, ei voinut luoda. Oli tuhottava. Pelko vaihtui kauhuksi.
Sen pysäyttäminen ei ollut enää minun käsissäni.
Niin
minä
valuin
kunnes
olin
alhaalla, tienhaarassa.
Astuin pois. Antauduin maailmalle, jota olin luullut liian pieneksi minulle.
Myöhemmin tajusin, että tunne jonka uskoin olleen se kaikista todellisin, ei ollut tunne ollenkaan. Se oli tunteettomuus.
Ja minusta tuli suuri.
Ensin muutuin. Nautin huolesta, se ravitsi minut. En toivonut kenellekään mitään. Ainakaan hyvää. Tein tai muistin jotakin hirveää. Kuvani muuttui. Katseeni muuttui.
Etsin tunnetta, joka on kaikista todellisin. Minä ruokin itseni sillä. Kuinka kauniita sävyjä onkaan pimeydessä! Niin moni oli nähnyt saman. Tahdoin olla unohtumaton.
"Te ette rakasta minua. Minä kyllä tiedän, sillä minä näen. Kannustatte minua. Kannustatte minua tappamaan itseni."
Kun ei voinut nukkua, eikä olla hereillä, ei voinut luoda. Oli tuhottava. Pelko vaihtui kauhuksi.
Sen pysäyttäminen ei ollut enää minun käsissäni.
Niin
minä
valuin
kunnes
olin
alhaalla, tienhaarassa.
Astuin pois. Antauduin maailmalle, jota olin luullut liian pieneksi minulle.
Myöhemmin tajusin, että tunne jonka uskoin olleen se kaikista todellisin, ei ollut tunne ollenkaan. Se oli tunteettomuus.
Ja minusta tuli suuri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)