Ei hanska kauas kädestä putoa

Monesti on minua mietityttänyt, että miten edes voi päätyä ojankaivajaksi, pihanlakaisijaksi tai muihin sellaisiin ammatteihin, jotka eivät juuri koulutusta vaadi. Kuka niihin haluaa? No ei kukaan, mutta silti niihin päädytään ja niissä työskennellään ajatellen, että neljältä pääsen kotiin - olen vapaa. Hanttihommat muovaavat ajattelumme siihen dualistiseen uskoon, että kasilta alkaa työ, neljän jälkeen elämä. Jos nyt rankan duunin jälkeen jaksaa. Olut auki, Urheilukanava pyörimään - this is living!

Menin viisitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa asfalttiasemalle töihin. Minä lakaisin pihaa, siivoilin sotkuja, tein sellaisia töitä joita ei kukaan muu muuten tekisi. Mutta tiesin että pesti kestäisi vain kuukauden, joten päivästä toiseen oli helppo rämpiä, koska sen tiesi loppuvan. Menin asemalle vuosi toisensa jälkeen ja nyt olen siellä viidettä kertaa, eikä työsopimuksessakaan tällä kertaa määritellä, kuinka kauan pesti kestää. Miksi olen tällä taas, enkä vieläkään tee juuri mitään?

Hain reilu vuosi sitten opiskelemaan kirjallisuustieteitä, enkä päässyt. Sitten tuli armeija. Viime kesänä armeijan jälkeen hain uudestaan, enkä päässyt vieläkään. Oli luonnollista mennä taas asemalle töihin. Mutta vasta nyt alan huomata, että tulevaisuus näyttää uhkaavalta.

Näin yksinkertaisesti ihmisolento päätyy hanttihommiin: hän hakee opiskelemaan, eikä hän pääse ja sitten hän tajuaa tepastelevansa aivan tyhjän päällä. Hän miettii hetken, ottaa askeleilleen uutta suuntaa ja huomaa olevansa hanttihommissa. Siinä kohtaa yhteiskunta näyttää vinksahtaneelta. Yleensä jos ei pääse opiskelemaan heti ensimmäisellä yrityksellä, joutuu odottamaan kokonaisen vuoden että saa uuden yrityksen. Ja mitä sitä ilman koulutusta tekee, muuta, kuin hanttihommia.

Minulla on tilanne juurikin tämä. Jos en ensi keväänä pääse minnekään opiskelemaan, todennäköisesti palaan muserrettuna asemalle. Ja se tässä vain pelottaa, että isku tulee niin lujaa palleaan, että jään asemalle vakituisesti töihin. Vähän pidemmäksi aikaa. Olen yrittänyt heittää hommahanskat helvetin lieskoille, vannonut jumalalle, että jokainen kerta asemalla olisi viimeinen, mutta aina ne tulevat takaisin ja joka päivä yritän vaimeasti hymyillä, tietäen (luullen), että joskus tämänkin on loputtava. En ikinä kuvitellut olevani isona pikimies ja mikä huolestuttavinta kukaan tuntemani aikuinen ei kuvitellut olevansa isona sitä, mitä nyt on.