Talvi

Ensilumen pudotessa taivaalta koko maailma tuntuu hiljenevän. Kuin se pysähtyisi ja istahtaisi kuuntelemaan taivaiden syvänhiljaista sinfoniaa. Tehdas ei enää huuda ja kolise, sen äänet eivät enää tunnu tulevan takapihalta, vaan sieltä kilometrien päästä mistä ne tulevatkin. Ei kuulu kolinaa eikä rysähtelyä - vain utuista, lumisten puidenlatvojen suodattamaa huminaa. Valtatiekin on kuin ei koskaan olisi ollutkaan; kukaan ei kuule jos unelias rekkamies nukahtaa ja rysäyttää lomalta palaavan lapsiperheen, tai ylitöistä palaavan isän taivaisiin. Onnettomuutta ei etsitä, se vain tulee löydetyksi. Sitten unohdetuksi.

Lumi vaientaa, eikä kukaan kuule. On hiljaista.

Kuollut kaupunki on talvella monin verroin kuolleempi, kuin kuollut kaupunki kesällä. Kesällä tuntuu että ympärillä on ainakin jotakin elävää; tehdas pauhaa yötäpäivää, tuuli kiikuttaa puidenlatvoja ja muita maahan juurensa asettaneita sieluja ja jos oikein pysähtyy kuuntelemaan, voi kuulla joen virtaavan. Talvella lumi vaientaa tehtaan, tuulella on vain vähän mitä kiikuttaa eivätkä lehdet mullassa vavise, eivätkä liioin kinoksiin hautautuneet nukkuvat pikkukasvit. Jokikin on jäässä. Öisin ei ole mitään mikä päästäisi äänen. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin, kuin eräänä yönä, kun ajelin autolla ja tulin Inkeroisten keskustaan, enkä nähnyt missään pienintäkään liikettä. Oli laitettava auto parkkiin ja noustava ulos. Käveltävä keskustan ympäri tunteakseni kuinka kuollut voi kaupunki olla, kuinka yksin voi kaupungissa olla. Lumen narskunta kenkien alla kuulosti korviin kovalta, eihän muuta ääntä ollut. Saatoin helposti kuvitella olevani tämän maapallon viimeinen ihminen, osan ihmisistä kuolleen yht'äkkiä puhjenneeseen virukseen, osan karatessa muille planeetoille. Sitten mieleeni tuli I Am Legend ja tuli kiire autolle. Jo hetki näin yksin on myrkkyä puhtaalle järjelle.

...mutta koska olen jossakin määrin ääri-ihminen ja pidän äärimmäisistä kokemuksista, olivat ne vaikka sitten yksinäisyyttä tai pelkoa, halusin tuntea olevani vielä enemmän yksin ja peloissani, joten lähdin patosillalle. Siellä yksinäisyys kaivautui syvälle ytimeen ja nosti mielikuvituksen syövereistä pelot pintaan, ja muistin muurin yli veteen katsoessani mikä on pelottavaa varsinkin talvella: musta vesi. Kun sitä katsoo, voi nähdä juuri ja juuri kuinka sen vauhdilla virtaava pinta heijastaa mennessään valoa, mutta pinnan alla se on kuin musta aukko, tuskin se on vettä ollenkaan. Kun sinne putoaa, katoaa. Pinta on vain nätti kirkas harha, joka houkuttelee kumartumaan sen ylle ja maistamaan miten raikasta se on, mutta kun sitä koskee ja vaikka yrittääkin heti nousta ylös, on joka puolella vain mustaa, mustaa kylmää vettä ja on turha enää panikoida - olet jo pohjassa, kaukana siitä mistä sitä maistoit.

Ei talven hiljaisuus kuitenkaan aina muserra, eikä aina tunnu yksinäiseltä. Sitä vastoin päivisin, kun kaupungilla liikkuu ihmisiä ja autoja samaan suuntaan ja eri suuntaan, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, moottoroitu joulupukki kilisyttää kulkusta kaupan näyteikkunalla on ykseyden tunne muiden ihmisten kanssa suurempi kuin kesällä. Kesällä ihmisiä on kuin muurahaisia, ne menevät ja tulevat vailla mitään yhteyttä toisiinsa, vailla päämäärää. Talvella, ulkona ollessa, tuntuu että meillä kaikilla ulkona olevilla on jotain yhteistä. On kylmä. Koska on kylmä, kukaan ei halua olla kauaa ulkona, joten kaikilla on päämäärä. Kaikki tulevat jostakin ja ovat menossa jonnekin, kaikilla on kiintopisteet niin selän takana kuin nenän edessäkin, eikä kukaan vain haahuile olemassaolon valkeassa, näennäisen aineettomassa lammessa. Kaikki, tai ainakin jokin tuntuu tarkoitukselliselta. Tarkoituksen toteuttaminen helpommalta. Auttaessaan vanhusta ylittämään liukkaan kadun, ei tarvitse tuntea moraalista riitasointua sen vuoksi että auttoi vanhusta ylittämään liukkaan kadun, koska katu oli liukas ja siinä voisi kaatua. Kesäkuivalla tiellä... "kyllä ne pärjää."