Muutos

Kukkahattuarmeija ärähti ennen kuin Ylen tosi-tv-sarja Kakolasta oli nähty jaksoakaan. He vaativat ohjelman esittämisen estämistä siinä esiintyvien lasten suojelemiseen vedoten. Kieltämättä tosi-tv-formaatti, jossa mieron tielle joutuneet alaikäiset laitetaan oikeaan vankilaan ja samalla koko sohvaperunakansan julkiseksi riistaksi, kuulostaa epäilyttävältä ja shokeeraushakuiselta. Onneksi näkökulma ohjelmaa tehtäessä ei ollut tuhoisa, vaan sellainen, että se tuskin vaikutti keneenkään ohjelmaan osallistuneista negatiivisesti.

Erilaiset rikostaustat omaavat 15-17-vuotiaat pojat lukittiin käytöstä poistettuun vankilaan kahdeksaksi päiväksi jolloin he elivät vankien tavoin. Alussa pojat kovistelivat minkä ehtivät ja pitivät omaksumiaan rooleja yllä, mutta se loppui viimeistään sillä hetkellä kun jokainen sai sellikaverikseen ja mentorikseen todellisen entisen linnakundin. En tiedä minkä taikaportin läpi vanhat narkkarit ja kuolemantuottajat olivat kulkeneet, mutta heitä sympaattisempia ja hunajaisempia opettajia saa todella etsiä. Kovista ajoista mentoreissa muistuttivat vain arvet kasvoissa ja horjuvalla viivalla tehdyt tatuoinnit karhumaisissa kehoissa.

Suurin osa pojista on elänyt sijais- ja koulukodeissa ja heitä on kierrätetty jatkuvasti eri psykologian ammattilaisten keskusteluista ja kokeista toiseen. Kakolassa saaduille mentoreille heidän oli helpompi avautua kuin psykologeille, sillä mentorit katsoivat viivan samalta puolelta rikkinäisiä nuoria. He olivat itse kerran olleet samanlaisia. Nyt he halusivat estää poikia tekemästä samoja virheitä kuin he itse olivat tehneet. Mentoreista muodostui pojille turvallisen aikuisen esikuvia, sellaisia joille voi puhua ja joihin voi luottaa. Sellaisia, joita heidän elämissään ei aiemmin ollut.

Koskettavinta sarjassa oli Flukin, joka ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, suuri kiintyminen omaan mentoriinsa. 15-vuotias enkelinkasvoinen poika purki ulkomaailmassa aggressiotaan väkivallalla ja rikoksilla. Turvallinen aikuinen painotti hänelle herkkyyden esiintuomista ja tunteiden tuntemisen tärkeyttä sekä voimavarojen muuttamista vihasta rakkaudeksi. Flukin kuten kaikkien muidenkin Kakolassa loppuun asti jatkaneiden poikien kovetettu kuori onnistuttiin murtamaan.

Kovat tuomiot ja vankilamaailma ruokkii vangin kuvaa omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Vankila kovettaa turtunutta sielua aina vain enemmän. Ohjelman pienessä ja rakastavassa yhteisössä kovat roolit huomattiin turhiksi, mutta oikeassa vankilassa tunnekylmyys jyllää. Se kovuus on murrettava ja rikollisen on itse oivallettava että tunteiden, joista tärkeimpänä myötätunto, tunteminen ei ole häpeällistä ja kiellettyä, vaan ainoa keino tulla jälleen yhteiskunnan osaseksi. Ja mikä tärkeintä, se on samalla ainoa keino saada rauha itsensä kanssa. Vankiloihin ajautuvat ovat usein vajavaisia tuntemaan hellyyttä ja rakkautta, koska ovat itse saaneet niitä vajaasti. Kokonaan pois sysättyjen tunteiden uudelleen opettelu vaatii pitkällistä työtä. Rankaiseminen ja pelottelun ilmapiiri eivät voi olla oikea ratkaisu yksilön muutokseen.

Kakola olikin tärkeä tv-sarja. Se näytti että jokainen kykenee muuttumaan. Toivottavasti suomalaiskatsojat ymmärsivät tämän opetuksen, eivätkä seuranneet sitä vain tirkistelynhaluaan tyydyttäen, niin kuin Alibia luetaan. Tuomioiden ja rangaistusten koventamisia ajavat kansalaiset ja rikollisten kuvilla ja nimillä mässäilevä media muistuttavat noitavainoajia barbaarisuudessaan. Toivottavasti edes joku sarjaa seurannut muuttaa kantansa ymmärtäväisemmäksi ja ihmisen uuteen mahdollisuuteen uskovaksi.

Lapsen muutokseen hyväksi on tietysti helpompi uskoa kuin moninkertaisen rikoksenuusijan. Ohjelma kuitenkin näytti kuinka pienestä väärän polun valitseminen on kiinni ja kuinka pitkäänkin väärällä polulla samonnut voi päästä takaisin oikealle reitille. Eksyksissä olevat tarvitsevat vain apua Oivalluksen löytämisessä. Jokaisen paatuneimmankin rikollisen sisällä on jossakin vielä viaton lapsi ja luontainen hyvyys. Absoluuttista pahaa ei ole.