Ihminen kokee asiat tietyllä syvyydellä ja tämän syvyyden myötä määräytyy asiain merkitys ja sitä kautta uudestaan syvyys, ja näin jatkuu kunnes---
Valtteri piti nuoruudessaan monia asioita ihmeellisinä, ihan pohjattoman ihmeellisinä, mutta niitä seurasivat taas ajat, jolloin tismalleen samat asiat olivat mitä tyhjänpäiväisimpiä. Yhtenä päivänä kukka oli vain kukka - yksi miljardeista, eikä mitenkään erityinen, mutta jo seuraavana tämä sama kukka näyttäytyi itse jumaluutena, ajan ja paikan yhteentiivistyneenä ihmeenä ja kaiken ollunnaisen, olevaisen ja tulevaisen lopputulemana ja alkupisteenä.
”Ja niin olen minäkin!” ajatteli Valtteri noina päivinä, noina merkillisinä päivinä jolloin tuntui ikuisuus läheisimmältä ja parhaalta ystävältä, mitä kuvitella saattoi. Meni Valtterilla miten huonosti tahansa, aina saattoi hän painautua parasta ystäväänsä vasten ja olla yhtä kaiken kanssa - siinä hetkessä ikuisesti, mikä teki siitä erityisen lohdullista.
(olla virtaa ja virrata vaan
astua valon siltaa
ja olla virrassa taas
et koskaan ole poissa
et koskaan tahdokaan
livut sinä ainiaan
virroissa noissa)
Mutta päivät tulevat ja menevät, sen tiesi Valtterikin. Eilisen nirvana kääntyy yön myötä tämän päivän apatiaksi, ja mennyt aika on jotenkin niin helvetin mennyttä. Ikään kuin joki kuivuisi kokonaan, virta pysähtyisi ja olisit pohjalla aivan yksin. Lipuessaan ikuisuuden ilmiliekehtivässä sädehdinnässä ja valonlieskojen pehmeissä aalloissa oli Valtteri unohtanut, että todellakin - tämä paikka ja tämä hetki on niin kovin erillään ikuisuudesta ja täällä ei ole pelkkää valoa ja muotoa ja kaiken kaunista tanssia, vaan täällä on asioita ja käsitteitä, ja asioille vastineet kielessä, käsitteille vastineet todellisuudessa ja niiden väliset suhteet aivan sekaisin, ja ikään kuin se ei riittäisi, niin niiden välillä oli vielä niin helvetisti tyhjyyttä.
”Vittu” totesi Valtteri huomattuaan, että tyhjyyttä on kaiken välissä ja kaiken takana. Valtteri ajatteli äsken ääneensanomaansa ja huomasi, että kun siitä poistaa kaikki sille suodut arvot ja historian saatossa muokkautuneet määritelmät ja ajattelee äännähdystä sinänsä, niin eihän_sekään_ole_mitään.
”Voi vittu” sanoi Valtteri äskeistä tyhjemmällä äänellä, äänellä, joka ei mitään tarkoita, ihan siitä syystä, että se ei voi.
Ja Valtteri koki näin sanoneensa kaikesta kaiken, mitä ylipäätään kaikesta voi sanoa. Valtteri näki koko aikaisemman elämänsä olleen askeleita ponnahduslaudalla ja vihdoinkin koki hän hypänneensä, mutta hypättyään hän vasta huomasi, että altaassa ei ollutkaan vettä, ja juuri ennen kuin hän mätkähti tyhjyyden kaikenkietovaan syleilyyn sai hän sanotuksi sen, mikä sanotuksi jo tulikin.
Kyllähän Valtteri kovasti yritti kaikenlaista. Löytää merkitystä, lähinnä, koska muulla ei tuntunut olevan merkitystä. Kaikenlaiset tarkoitukset mitä ihmiset elämilleen kuvittelivat, tuntuivat Valtterista nyt ihan puistattavan naiiveilta.
”Haluan auttaa ihmisiä...” tuhahti Valtteri ivallisesti. ”Et sinä halua ketään auttaa. Haluat vain itsellesi hyvää mieltä ja miksi? Kysy itseltäsi - miksi?” Valtteri ei itse keksinyt auttamishalun takanakaan olevan mitään rehellistä tai todellista, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin olisi matkalla kohti jotakin suurempaa oivallusta.
”Onni...” tuhisi hän jälleen. ”Ei sitä elääkseen tarvitse ja kuolee sitä ilmankin.”
Ja Valtteri jatkoi, huolimatta siitä miten naiivilta hän itsekin kuulosti. Valtteri jatkoi kaiken inhimillisen ja todelliseksi luullun systemaattista tuhoamista ja kun kaikki oli tuhottu, kun koko Valtterin henkilökohtainen todellisuus leijaili tuhkana ilmassa ja meni hänen henkeensä ja tukki kaikki hänen aistinsa, tunsi Valtteri jotakin todella syvää. Hän oli aivan varma, koska hän koko kaikkeuden päässään moukaroi, että kaiken takana on pelkkää ei-mitään, ehkä jopa tyhjyyttäkin vähemmän. Valtteri näki asian niin, että tyhjyys on jotakin havaittavissa olevaa, kuten tyhjä lasi on aistein havaittavissa tyhjä, mutta ei-mikään piiloutui kaiken havaintokyvyn taakse, mikä teki siitä pelottavinta mitä kuvitella saattoi. Tyhjyys ei ollutkaan ainoastaan siellä missä se näytti olevan, kuten lasissa tai sängyssä tai altaassa, vaan se oli ihan kaikkialla.
(Vashta Nerada. Varjoja on siellä missä on valoa, tyhjyyttä siellä missä olevaista - kaikkialla.)
Se oli todellisuus. Se oli totuus ja Valtteri tiesi sen. Valtteri löysi sen, mitä kaikki maailman filosofit ja muut tiedemiehet olivat häntä ennen etsineet. Se olisi saattanut tuottaa hänelle jonkinlaista tyydytystä, tarkoitusta tai lopullisuutta, mutta kun tämä tyhjyys oli nyt jotakin liian karmivaa.
Se oli kuin virta...
Se sama virta, kuin aina ennenkin...
Sieltä ei pääse pois, mutta nyt Valtteri kovasti haluaisi.
Koska ei tämä ole sama virta.
Valtteri täyttyi ja hän tyhjeni, hiljaa hän vielä sykki. Odotti liikennevaloissa keskellä merta, valoissa jotka olivat kaikkea ja ei mitään. Valtterin vene keinahti ja kaikki pimeni. Ei mustaksi, vaan ei-miksikään.
On kuin...
On kuin ei.
Ei ole ett...
Alku ja sen sisältämä sana
ei se ole sana.
se on------
------------------------
siinä kaikki
Tyhjyävän pursuava
ei minkään ei-mitäännys.
Etääntyvänä kuunvalona seuraava
edellisestä poistovoimankauttasisääntullut
olemme.
On kuin
on kuin en saisi kiinni sinusta
kun et sinäkään ole sinä,
vaan pelkkä kasanlainen olettamus
katso nyt meitä
kädet toinen toistansa
selän takana yhtyvät
seläntakaismaailman lävistävät ja,
sinkoavat sen kaikkeuden läpi
kaiken
ja kaikki on poissa.
ilojemme välkehtivät laineet
(apatianaallotlotlit)
kaukaisuuden kutsuva hämy
vilkkeidemme pelkät mitkät
pelkojemme nuomuuden jotkut
etiäiset, etivät
etsiä - nyt
litisevät lätisevät
naurua
yhtälailla aallonlailla
syöksyn ylilaineen taa
kohti kohdistettua kohtaa
sinussa
ylitulevana kaikenkaikkena
yhdistyn ikäänkuin mukamas
joskin jotakin meni ohi
ja oli näin pelkkä vain
että ”järki” ja sitä seuravaa senmukaisuus
kaikenkattava näennäisen olevaisuus
onnelliskojen lailla,
ikilipittävine kielimme
jätämme jälkiä hiekkaan ja
jalkaistelemme, varpaistelemme
mielinkielin
kielin vain, ja tunnustelen kunnes---
lailla
aina vain jonkinlailla
sillälaillakin on pelkkä näkemys
kuin kaikenlailla
sanoessamme että ikäänkuin näin
tai jopa että näinnäin
ohitamme itseisasian
ja hyvä niin
koska totuus on pelkkä antimidas
kaikentuhoava ikiliekehtivä
välkkeen sammuttava pimeä
kahmaisu
tyhjyydessäsikö
et elä
se kahmiva koura kintereillä?
naurua
nyt tiedät
ota kädestäni kiinni
koska vain kosketus on olemassa
se oli totta jo silloin
ennen totuutta ja sitä toista
pidä kiinni
pidä nyt
kaikki on aavaa ja peilityyntä
vain tämä on totta ja unohda kaikki muu
hiustesi hulmuava tuoksu
kasvojeni leimuavassa ruohossa
lakaisevainen, yhtälainen
laillalaineen lakaisen kaiken
se sai sen tuo tuon
kaikella kaikkea
yhtälailla
samallalailla
sillälailla
yhtälailla illalla kuin aamulla
luuta on luuta
luuta ei ole luuta
se on vain sana, viittaus tuonne
jonnekin onnenikin?
se ei ole totta, luuta ei ole
ei ole verhoa minkä takana luuta lakaisee
ei näyttämöä ei yleisöä
”näyttämö” ”yleisö” ovat
|——————————————————————|
eikä edes vaan että
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
ja myös että
/
/
ja kaikkea mutta
ikuisuus on mitäännytys
mitäännytys on ikuista
etsiminen etääntymistä
sanojen vaihtamista
ristisanaleikkiä
turtuneisuuden pelkistynyt ilo
kokonaisvaltainen olevaisuus jotainkohtisuudessa
täyttymyksellinen mielettömyys
vs.
sinuthukuttava olemattomuus eimitäänmyydessä
eimitään kohti menevä mikään
yksinkertainen m_i_e_l_e_t_t_ö_m_y_y_s
Kuinka Valtteri, tai kuinka kukaan voi selvitä näin perinpohjaisesta ja kaiken (tyhjyydenkin) tyhjentävästä kokemuksen ymmärtämisestä tai ymmärryksen kokemisesta? Vai oliko se Santeri? Vai oliko edes mitään... oliko sittenkin, ettei... ei, pakko jotakin on. Varmasti jotakin. Edes.
On oltava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti