Valtteri Lutunen nousee olemattomuudesta olemattomuuteen

Olihan Valtteri pahassa pulassa, se meidän on myönnettävä. Elämä käy raskaaksi, kun jokaisella sisäänhenkäyksellä vedät keuhkoihisi jotakin muuta, kuin ilmaa; kun kaikki mitä silmilläsi varmasti näet ja toteat todeksi, ei olekaan totta; kun kaikki mitä tunnet itsessäsi ja sinua ympäröivässä maailmassa ja näiden keskinäisessä suhteessa palautuukin ei-minkään suhteeksi ei-mihinkään.

Ei ole mitään minne kääntää katseensa, mitään mitä koskettaa, ketään kenelle jutella; ei sanoja millä puhua. Ei unelmia. Ei mitään mihin uskoa, eikä mitään minkä vuoksi elää.

Eikä mitään minkä vuoksi elää.

Valtteri, vai Santeriko oli, ei saanut mitään tehdyksi. Maailma näyttäytyi hänelle yhtenä tylsänkoleana ja hengettömänä ja värittömänä huoneena, joka oli täynnä ovia ja nuo ovet veivät ainoastaan huoneisiin, jotka olivat täynnä ovia. Ei ollut paikkaa minne mennä, eikä silkka luovuttaminen ja nykyisyyden hyväksyminenkään tuntunut hyvältä ajatukselta. Säntäileminen ei-mihinkään oli sietämätöntä, mutta niin oli myös mitääntekemättömyys ei-missään. Siltikin, tuo huone tuntui koko ajan putoavan ja siksi oli vaistomaisesti joka hetki jonnekin sännättävä. Joka hetki kaikkine vivahteineen oli ikuiselta tuntuvaa kuvotusta. Voltteri yritti hengittää syvään ja rauhoittua, mutta se tuntui perin pohjin väärältä - suurta mielettömyyttä on rauhoittua, kun aihe paniikkiin on mitä suurin. Häntä oksetti ilma. Ja tila. Ja ajankulku. Ajan, joka valui kuin veretön veri pitkin tiiletöntä tiiliseinää viemäriin, jossa kuohuaa Tuhlattu Aika. Aika, jolla viemärit kaivettiin ja kaupungit niiden päälle rakennettiin - se valhe, jota emme halua tietää, koska jos tietäisimme, emme me sen kaupungin kaduilla niin riemuiten rallattelisi.

Syyllisyys siitä, että olemme ihmisiä (ja ihmiset ovat mitä ovat) valtaisi mielemme, emmekä enää voisi jatkaa. Tekisimme sen ainoan moraalisen teon, jonka - herättyämme tietoisuuteen - voisimme tehdä. Ja me...

”Enpä usko.” totesi Valtteri ajatuksen katkaisten ja tömähti sängyltä lattialle seitsemännensadannen kerran. Valtteri nousi ja putosi, sängyltä lattialle, ikäänkuin hoitaakseen Elämän alta pois; käydäkseen läpi sen jo monesti ennenkin koetun ja tunnetun elämänrytmin. Valtteri Lutunen nousee ja putoaa - ehkä joskus viimeisen kerran. Ja sitä paitsi näin Valtterin elämä oli jotenkin konkreettisempaa. ”Nouseminen” ja ”putoaminen” eivät hänen tapauksessaan olleet kovinkaan valheellisia ilmauksia. Hän ei esimerkiksi perustanut yritystä ja ajautunut konkurssiin ja viitannut tähän prosessiin nousemisena ja putoamisena, vaan hän toteutti elämäänsä niin kuin rehellisimmäksi koki. Kielen ja maailman suhde vaivasi häntä edelleen ja teki totuudenmukaisesta elämästä hankalaa. Putoamalla sängystä ja taas nousemalla sille saattoi hän kokea toimensa sanojen mukaisiksi.

Mutta Valtterin oli hyvinkin pian tehtävä jotakin, mitä hän ei koskaan olisi uskonut tekevänsä: hän kakoi punaisen pillerin pois sisältään ja näin tehtyään hylkäsi totuuden (sen ainoan ihanteen, minkä vuoksi hän oli elänyt), ja nielaisi sinisen pillerin.

Totuus, se perimmäinen, kaiken takana oleva substanssi, se on TYHJYYS.

”Ja kuka kestää loputonta tyhjyyttä, niitä loppumattomia ja ikuisesti putoavia ja putoavia verhoja, joiden takana ei ole vittu MITÄÄN?! ja kun peräännyt verholta pelästyttyäsi todellisuutta ja käännyt ympäri palataksesi menneeseen, jolloin kaikki oli hyvin, on sekin jo peittynyt verhoon etkä uskalla katsoa sen taakse koska hyvin tiedät mitä siellä on eikä ole mitään minne mennä ja olet vain mitä olet ja niin kauan kun et löydä peiliä voit uskoa edes sen!!?”

Valtterille riitti. Hän hylkäsi totuuden, kaiken takana piilevät tyhjät, ikuisesti tyhjät huoneet ja vaihtoi sen siksi, mitä nautinnoksikin on kutsuttu. Hän mietti, että miksikäs ei tehdä sitä mistä nauttii, eivätkös sitä kaikki tee?

”Hah, no niinpä tekevät! Ja onnellisia ovat!”

Valtterikin halusi olla onnellinen ja samassa ymmärsi, mikä tuuli oli hänet siihen pyörremyrskyyn puhaltanut, jossa hän henkensä verellä taisteli. Hänen traagiseksi kohtalokseen oli tulla sen vuoksi tuhoutuminen, mistä hän eniten nautti, koska filosofi eniten nauttii ja elämisen syynä pitää TOTUUTTA ja sen etsintää ja sen vuoksi elämistä, mutta kuten olemme huomanneet, on tyhjyyttä aivan mahdoton rakastaa ja sen kautta elää. Koska sen on hirvittävää. Se on aivan hirvittävää.

”Aloitteleville filosofeille sellainen neuvo, että vaihda intohimon kohteesi välittömästi johonkin toiseen, ja vaikka vaikeaa se onkin, niin tee kaikkesi, että se vaihtuu. Koska se on nyt nähty, se totuus, jota niin syvältä kaivetaan, eikä se ole matkan arvoinen. Kaikki oleva koostuu osittain joistakin pienistä jutuista, mutta enimmäkseen kuitenkin tyhjyydestä. Jotta jotakin voi olla, on sitä kohti oltava melkein äärettömän paljon tyhjyyttä ja koska tämä tyhjyys on niin määrältään kuin laadultaakin perin ääretöntä, ei sen ylistämisessä ole mitään mieltä - sen sijaan sen ylistämisessä on, mikä erottuu tätä ääretöntä tyhjyyttä vasten. Kuten entisaikoina mereen suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella - kenties ei vähiten sen äärettömältä tuntuvan luonteen vuoksi - on meidänkin paras vielä suhtautua kaiken takana hiljaa hykertelevään hiljaisuuteen äärettömällä kunnioituksella. Meri on niellyt monta miestä, mustat aukot tulevat nielemään vielä monia ja tämä metafyysinen tyhjyys... no, se syö meitä kaikkia koko ajan meidän tietämättämme. Ja me kestämme sen ainoastaan juuri siten - pitämällä sen poissa tietoisuudestamme.”

Ja Valtteri täytti elämänsä sellaisilla asioilla, joita hän ennen olisi kutsunut tyhjiksi nautinnoiksi. Hän nautti musiikista, kirjoista, kirjoittamisesta, urheilusta - kaikenlaisesta tekemisestä, mikä vain vei pois tyhjyydestä ja sen salaa kaiken nielevästä kidasta. Ja Valtteri tajusi jotakin. Hän vihdoin sai yhdistettyä itsensä ja omat pyrkimyksensä muun maailman kanssa, eikä enää tuntenut olevansa niin yksin. Ei kukaan meistä tee mitään saavuttaakseen jotain; emme me unelmoi menestyksestä menestyksen tähden; työstä elannon tähden; emme me ihan varsinaisesti yritä erottua toinen toisistamme ja olla jotenkin enemmän kuin muut - voi ei. Me kaikki täytämme elämämme MILLÄ HYVÄNSÄ, koska mitä enemmän on tätä mitä tahansa, mitä enemmän on jotakin sisältöä jokaiselle eletylle ja vielä elettävälle hetkelle, sitä kauempana olemme tyhjyydestä. Emme juokse eteenpäin jotakin saavuttaaksemme - juoksemme henkemme edestä tyhjyyttä pakoon.

Kaikki on harhaa, paitsi kaiken takana vaaniva tyhjyys ja juuri siitä syystä harhan on oltava mahdollisimman uskottava ja syvä. Etkö olekin joskus kuullut jonkun sanovat, että tulee tehdä juuri sitä, mistä kaikista eniten nauttii?

”Niin, ymmärrän nyt. Se on aivan sama katsooko Salkkareita vai käykö klassisen musiikin konserteissa - se on vain vivahde-ero. Kaikista tärkeintä on, että täyttää aikansa jollakin, koska edes jokin on jo askelen tyhjyyden edellä. Jos sitä hetken ajattelee, voi huomata, että Salkkarit tarjoavat vain puolen tunnin tauon tyhjyyden kivisinä kolisevilta askeleilta, joten kenties olisi parempi keksiä jokin pitkällisemmin tyydyttävä illuusio? Soita pianoa, laula, juokse, lue, tee itsellesi koko ajan jotakin ja vie itseäsi koko ajan kohti jotakin.

Siksi unelmointi on niin tärkeää. Jopa mahdottomasta unelmointi, tai pikemminkin - nimenomaan mahdottomasta unelmointi! Niin kauan kun on jotakin minkä vuoksi tehdä koko ajan jotakin, ei tyhjyys koskaan sinua saavuta.”

Valtteri saattoi taas hengittää ilmaa - tai mitä se nyt olikaan. Katsella ja kosketella tätä maailmaa, ja hyvin mielin, koska muuta maailmaa ja muuta perspektiiviä Valtterille ei yksinkertaisesti ole suotu. Eikä se haittaa. Sellaista se on ja millaista se on, ei se muuta voi olla.

Ja Valtteri unelmoi. Valtteri unelmoi ihan mahdottomista asioista, mutta se tuntui hyvältä. Juuri se tuntui hyvältä. Valtteri tiesi nyt varsin hyvin, että ei ole mitään mieltä lopettaa mahdottomista asioista unelmoimista, koska ne juuri ovat niitä ajatuksia, jotka tekevät tyhjyyteen vajoamisesta mahdotonta.

Ja se on riemukasta. Se on kuin olisi kuolematon. Unelmoiminen itsessään on yhtä unelmien toteuttamisen kanssa, mutta sillä erotuksella, että unelmien toteutuessa voit luovuttaa ja vajota.


Että nyt vittu,

unelmoi mahdottomasta.

T: Valtteri Lutunen,

mies joka avasi oven, jotta sinä voisit unelmoida.



(Mutta kaikkihan me tiedämme, Valtteri sen myös hyvin tietää, että päivät tulevat ja menevät. Yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Siksi mikään mikään sanottu ja mikään lopullinen ei koskaan todella ole lopullisesti sanottua, eikä Valtterikaan koskaan saa rauhaa.

Mutta se lienee hänen kohtalonsa.

Nousta ja vajota ja nousta taas. Siinä illuusiossa, mikä nyt milloinkin parhaalta tuntuu.)