Thaimaalaisen Chukiat Sakwirakulin kauniissa ja kyynelkanavat avaavassa elokuvassa The Love of Siam kaksi teiniä rakastuu ja he saavat toisiltaan tukea ja turvaa muutoin niin myrskyävissä elämissään. Koska he ovat samaa sukupuolta rakkaus on kiellettyä. Toisen äiti laittaa kapuloita rattaisiin. Muille suhde on ihan ok ja lopulta matriarkkakin heltyy ja siunaa liiton. Kaikki on upeasti ja on ihanan kaavamaisen loppukohtauksen vuoro: väärinkäsitys, odotusta, juoksua. Viimein yhteenkohtaaminen ja: “I can’t be with you as your boyfriend. But that doesn’t mean that I don’t love you”. Molemmat jatkavat elämäänsä omillaan. Tunnen itseni petetyksi.
Siinäpä malliesimerkki huonosta lopusta. Sellaisesta, joka herättää tunnetilana lähinnä ärsytystä. Muita yhtä typerryttäviä loppuja on esimerkiksi Steven Spielbergin The Terminalissa sekä R.K. Narayanin kirjassa Kilpimaalarin rakkaus. Älä koske niihin jos olet romantikko.
Kun uppoutuu kirjan tai elokuvan maailmaan, alkaa myötäelää niiden hahmojen elämää. Henkilöistä tulee läheisiä ja heille toivoo hyvää. Huonoissa lopuissa tekisi mieli huutaa heille järkeä päähän. Mitä väliä on muulla maailmalla, kun teillä on toisenne! Perinteisissä suurissa rakkaustarinoissa on onneton loppu. Niissä toinen tai molemmat rakastuneista kuolevat. Käsi kädessä, rohkeina, yhdessä loppuun asti. Kuolemasta huolimatta tällainen on onnellisempi loppu kuin edellä mainituissa, joissa rakkaus jätetään käyttämättä.
Oikeassa elämässä rakkautta heitetään hukkaan muka rationaalisten syiden takia aivan tarpeeksi. Miksi ihmeessä tuhlata fiktiota, jossa kaikki on mahdollista, samaan?
Luin eilen Oscar Wilden "Valehtelun rappion" ja siinä Oscari kärjisti, että toisin kuin yleensä käsitetään, taide ei jäljittele elämää, vaan elämä jäljitteleekin taidetta, se antaa elämälle uusia ilmenemismuotoja. Auringonlaskuja ei kukaan huomannut, ennen kuin William Turner maalasi ne, eikä itsemurhia tehty, ennen kuin Nuori Werther kärsi ja ampui itsensä. Jälkimmäinenhän todella aiheutti itsemurha-aallon toivottomasti rakastuneiden keskuudessa.
VastaaPoistaEhkä elämme kyynisyyden ja pessimismin aikakautta siksi, että taiteentekijöillä on jokin kumma tarve viimeistään teoksen lopussa tappaa joku, tai ainakin jättää päähenkilön päähän aivokasvaimen, jotta taideteoksen kokijalle jäisi edes vähän paha fiilis.
Ei ainakaan itselle tule ihan tältä istumalta mieleen montaakaan, jos yhtäkään aidosti positiivista elokuvaa tai kirjaa. Mutta eipä toisaalta läpeensä iloiset elokuvat tai kirjat menestyisi.
Vaikka ehkä sellaisten myötä mekin hymyilisimme vähän enemmän.