Olin muurahainen, mutta jätin työt työtä tekeville ja ryhdyin suureksi mieheksi.
Otin kynän käteen ja jo lähes tein jotain. Ensin oli kuitenkin käytävä lenkillä - suuret aivot vaativat paljon happea.
Sieluni raikastui ja olin täynnä elämää. Istahdin tuolille ja rupesin murehtimaan, prosessoimaan - omalla tavallani.
Nakersin kaiken, koko mieleni (sen vähän onnen ja kaiken sen surun) ja ennen kuin sain kynää käteen, olivat hiuksenikin jo tuhkaa.
Silloin sanoin sinulle "silitä päätäni."
Ja sinä tulit, aivan kuten kaikki sinua ennenkin. Näit minussa tulevan isän, joka kaipaa vain pientä hoivaa ja jotakin puuhasteltavaa.
Annoit puuhasteltavaa, mutta enemmän annoit ajateltavaa. Se oli virheesi.
Yöllä istuessani kotona mietin fraktaliikkaa.
Tähdet ovat yksin, niin olemme mekin ja niin on kaikki muu.
Elämä ei ole syklinen, eikä loputon eikä päättyvä jana, vaan spiraali. Kaikki toistaa itseään ja vain vähän muuttuu. Liian vähän, spiraalin on muutettava muotoaan, sillä yhä näkyy pää ja häntä.
Sitten minä menin ja hyvästelin sinut. Olit jo niin kaukana vaikka kätemme olivat vielä yhdessä. Ei sähköä sormenpäissä, vain liha vasten nahkaa.
Olin ollut varjoruumis jo kauan. Jo ennen kuin itsekään tiesin, että kaikesta huolimatta raapisin takaraivoni verille.
Olin suuri mies, joka pimeässä nurkassa ajatteli kunnes ei enää kyennyt, ajatteli suurempia asioita kuin kukaan muu, tunsi polun jota ihminen kulki ja yhä kulkee (eikä ymmärrä hypätä sivuun huomatakseen, ettei polkua olekaan).
Raavin takaraivooni reiän ja revin itseni ulos tästä naurettavasta tuomiopäivän puvusta ja huomasin miksi olin ollut niin pitkään yksin, miksen koskaan tehnyt mitään, miksi aina mietin miksen koskaan tee mitään ja miksi aina nukahdan miettien kaikkea samaa ja samaa ja ymmärsin että spiraalia on taivutettava koska surullisilla ihmisillä on surullinen elämä enkähaluaollataasyksiepäonnistunutsuurensuurisielu ja minä päätin - olen onnellinen.
Olen ystäväsi, olen rakastettusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti