Vaikka vielä ei ollut edes ihan marraskuu ja pystyin yhä laskea yhden käden sormilla katukuvassa bongaamani jouluvaloviritelmät, näin silti jo vanhan valkoparran. Esko Valtaojahan se siinä Helsingin kirjamessuilla puhumassa maailmankaikkeudesta! Siinäpä samaan aikaan tuulahdus suoraan Tintin seikkailuista sekä uuden ajan pop-professori, joka saa kaikki vauvasta vaariin mukaansa luonnontieteellisille rakettimatkoille läpi pimeän aineen kohti eksoplaneettoja!
Esko kertoi, että tieteen avulla on saatu ihmiskunnalle aikaan enemmän hyvää kuin huonoa. Varmasti niin, mutta silti valitettavasti: uusien suurien keksintöjen keksiminen on lopetettava! Vaikka keksijät itse ovatkin aina sydämellisiä ja hassuja karvanaamoja ympyräkakkuloineen, saattavat heidän alun perin hyvään suunnatut keksintönsä väärissä käsissä vaarantaa kaiken sen mitä meillä on. Ja se olisi todella epäkunnioittavaa ja noloa tätä hienoa maapallokeksintöä ja kaikkia sen elämisenmuotoja kohtaan. Lisäksi, eikö varma tieteellinen selitys kaikkeudesta ja elämän synnystä olisi sen verran tyhjentävä, että se samalla mitätöisi ihmisyyden ja koko elämän? Pian tieteellisen riemuvoiton tuulettamisen jälkeen iskisi maailmaan turhautuminen ja masennus. Kaikki olisi varmaa. Me todellakin olisimme vain kokoelma merkityksettömiä osasia, jotka on ohjelmoitu olemaan ihmisiä.
Tiedemiesten luonnetta tuskin voi muuttaa, keksiminen ja oivallus on heitä ohjaava intohimo. Ja he ovat muutenkin hyvisten puolella. Monen muunkin (varsinkin pahisten) olisi hyvä proffien lailla välillä ihmetellä maailmaa ja sanoa vau. Mutta silti, joskus olisi kiva jos maailmaa muutettaisiin vain hyvin kevyesti ja varovaisesti luontaiselle inhimillisyydellemme ominaisilla tavoilla ja kaikki oppisivat rakastamaan maailmaa sellaisena kuin se nyt vain on ja on ollut ennen meitä.
Moomme kyllä kipeesti jonkun huikeen regression tarpeessa. Linkolan on oltava profeetta ja joidenkin osien... jostakin on tuhouduttava. Ainakin teknologinen regressio tekisi hyvää, saattaisi palauttaa meidät todellisten kysymysten ja todellisen elämän äärelle. Moderni maailmahan on yhtä lumetta. Liian helppoa mutta silti niin vaikeaa. Opetin pikkusiskolleni historiaa 1800-luvun Suomesta ja hän ihmetteli, että miten kukaan edes halusi elää, kun elämä oli pelkkää työtä, eikä voinut rentoutua, ei voinut olla ja jos pystyi vain olemaan, ei ollut mitään tekemistä. Siitä sen huomaa kuinka vieraantunut todellisuudesta on nykynuoren tajunta.
VastaaPoistaTai en minä tiedä, olen itse kaksisataa vuotta vanha muinaisjäänne joka vastustaa kaikkea modernia vaikka oikeasti tykkää siitä että on niin lepposta. Mutta silti on pakko vihata kaikkea modernia, sillä missään modernissa ei ole sielua, on vain tuote eikä mitään sen takana. Ja jotenkin haluan uskoa merkityksiin ja merkitysten merkityksiin, koska ilman niitä elämä on tyhjää. Tosin ei se nykyistä nuorta polvea haittaa, he syntyivät siihen, mutta itsestä tuntuu, että on juuri siinä murroksessa, kumpikin jalka kuilun eri puolilla eikä tiedä kummalle puolelle hypätä. En tiedä pitäisikö jatkaa vihaamista ja katkeroitua, vaiko vain sopeutua - myydä sielu.
Mitä minä nyt, miksi minä nyt taas join alkoholia nukahtaakseni.