Kaikki odottivat ja osa pyörtyi, toiset saattoivat jopa murskautua staattisen alle ja kuolla.Niissä olosuhteissa ei paljoa enää voinut tehdä. Työmiehetkin hengittivät jo pelkkää savua, mutta siitä oli tullut heille ilmaa, elämän välttämättömyys - vaikka ei niin tarvitsisi olla.
Sikiöt laitettiin työntämään tätä rautaista matoa puisella päällä, mutta se oli turhaa, koska kukaan ei huomannut, ettei puuhevosella ollut jalkoja. Sillä oli suu jonne yhä heitettiin hiiliä, mutta ei se liikkunut. Katsokaa sitä syvälle silmiin, ei se katso takaisin. Ei se välitä, sillä se tietää mitä pian tapahtuu.
Sitten syntyi kriittinen kipinä ja puuhevonen leimahti liekkehin. Työmiehet paloivat luurangoiksi ja yhä heittivät hiiliä. "Nykyään täytyy sopeutua, muuten ei pärjää" todettiin luut tuskasta mustuneina, Stalinin aurinko otsaan tatuoituna. Kaikki paloi tuhkaksi; sitä oli ilmassa, maassa, vedessä - joka puolella, ja auringonsäteetkin tulivat maahan punaisina putkina. Sadan vuoden päästä harmaina ja sitten ei enää ollenkaan. Ei auttanut vaikka kaikki nielivät savua. Se tuli takaisin savuna ja jossakin vaiheessa menetti kaikki ominaisuutensa eikä siitäkään jäänyt jäljelle mitään.
Emme päässeet pitkälle mutta tuhkan leijaillessa, yksin valokeilaan jäi ihmiskunnan viimeinen keksintö, ihaltava ylpeys, joka olisi vienyt meidät avaruuteen jos emme olisi yrittäneet niin itsepäisesti saavuttaa vielä saavuttamatonta.
Kuolleiden luurankojen päällä seisoi ylväs, metallinen keinuhevonen, jota tuuli hennosti keinutti -
se liikkui.
Vaikka sillä ei ollut mitään mitä liikuttaa.
Mutta ehkä juuri siksi se liikkui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti