Jokin tuli kauttani ja maalasi oksennuksina itseään näkyväksi. Minä tiesin, se on suuri jos vain annan sen tulla. Seottuani ja kärsittyäni se tultaisiin löytämään, mutta vasta kuolemani jälkeen. Minä hyväksyin sen hinnan.
Ensin muutuin. Nautin huolesta, se ravitsi minut. En toivonut kenellekään mitään. Ainakaan hyvää. Tein tai muistin jotakin hirveää. Kuvani muuttui. Katseeni muuttui.
Etsin tunnetta, joka on kaikista todellisin. Minä ruokin itseni sillä. Kuinka kauniita sävyjä onkaan pimeydessä! Niin moni oli nähnyt saman. Tahdoin olla unohtumaton.
"Te ette rakasta minua. Minä kyllä tiedän, sillä minä näen. Kannustatte minua. Kannustatte minua tappamaan itseni."
Kun ei voinut nukkua, eikä olla hereillä, ei voinut luoda. Oli tuhottava. Pelko vaihtui kauhuksi.
Sen pysäyttäminen ei ollut enää minun käsissäni.
Niin
minä
valuin
kunnes
olin
alhaalla, tienhaarassa.
Astuin pois. Antauduin maailmalle, jota olin luullut liian pieneksi minulle.
Myöhemmin tajusin, että tunne jonka uskoin olleen se kaikista todellisin, ei ollut tunne ollenkaan. Se oli tunteettomuus.
Ja minusta tuli suuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti