Olin matkalla kotiin ystäväni Suomi-bileistä. Ravintola Vltavasta astui ulos iloinen seurue virittäen yhteislaulun: "On pohjantähden alla tää koti mulla mainen..." Minun poskeeni oli maalattuna pieni Suomen lippu ja ylläni oli sininen tuulipuku (jossa tosin luki Volvo). Rautatieaseman edessä seisoskellut romani aloitti vuorolaulun seurueen kanssa. Hänen innoittamanaan muitakin satunnaisia yön kulkijoita yhtyi mukaan. Yhdessä tämä satunnainen otos suomalaisia julisti hassua lokeroitumisen tarvettaan. Eivät uhmakkaina vaan vilpittömän riemukkaasti aina säkeen lopussa huudahtaen: "Olen suomalainen!"
Minua alkoi hymyilyttää. Mikä kollektiivinen nationalismin puuska, josta osalliseksi hupsu lippu poskessani väistämättä liitti minutkin! Samaa herttaisen viatonta suomalaisuutta voi nähdä urheilukisoissa tai maalaisidyllien ihmisissä. Ja niissä pienissä hammastikkuihin rakennetuissa Suomen lipuissa, joita ystäväni oli tökkinyt juhlissa leipäjuustoihin, karjalanpiirakoihin ja salmiakkeihin. Sillä hetkellä tykkäsin Suomesta, oli kivaa olla suomalainen. My people!
Suhteeni Suomen lippuun ei ole ongelmaton. En tarkalleen muista milloin siniristilippumme alkoi näyttäytyä silmissäni kiihkoisänmaallisena, jopa suvaitsemattomuuden symbolina. Sillä eihän se sitä tietenkään ole. Kaikilla valtioilla on lippunsa, mutta viime aikoina Suomen oma on esiintynyt eniten Kiitos 1939-1945-paidoissa tai liehunut salossa jonakin niistä neljästä sotaa muistelevasta liputuspäivästämme. Aina sota, ja sodan hinta ja sodan uhka ja veteraanien kunnia ja puolustustahto.
Ala-asteelta asti olen laulanut itsenäisyyspäivisin kiihkeää valaa Suomen lipulle. Joka vuosi tuhannet kirkasääniset ja -silmäiset silkohapset lupaavat taistella ja uhrata henkensä Suomen puolesta. Onkohan se nyt oikein sopiva kappale lapsille, joiden oman ajattelun kehitys on vasta alussa? Eri asia on sitten armeijan valalaulussa, jossa lauletaan toisaalla, ettei Suomeen väkivalta koskea saa, ja toisaalla että sitä verin varjellaan. Ristiriitaisuuden edessä voi jokusella rivissä seisovalla alokkaalla hakeutua sormet ristiin.
Lapsuudessa oli usein kilpailua siitä kenen asuinpaikka on paras. Omasta naapurustosta tai lähiöstä tunnettiin ylpeyttä ja muiden asuinpaikoille naljailtiin. Aikuisena sama leikki jatkuu, mutta elinympäristö laajenee valtion kokoiseksi. Leikkimielisyys unohtuu kun oman maan erityislaatuisuutta ja muiden maiden pahuutta korostetaan. Takapihojen nahistelu muuttuu oikeaksi sodaksi. Naapurin pojista tulee kasvottomia vihollisia kun kilpailuhenkisyyden panokset kasvavat elämän ja kuoleman mittaluokkaan.
Tuleva rauhanaktivisti Tony Benn tapasi Mahathma Gandhin ollessaan 6-vuotias. Hänen isänsä oli Iso-Britannian Intian asioiden ministeri ja pikku-Tony pääsi tapaamaan monia korkea-arvoisia johtajia. Kun muut aikuiset taputtivat häntä hajamielisesti päähän ja keskittyivät isän kanssa keskustelemiseen, Gandhi laskeutui lattialle hänen tykönsä ja teki itsensä samanvertaiseksi lapsen kanssa. Benn ei muista tarkalleen mitä he juttelivat Gandhijin kanssa, mutta hän kertoo sen olleen hetki, joka vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan toimintaansa.
Kysykää vaikka lapsilta. Aivan liian harvat aikuiset muistavat kuinka leikitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti