Katse kangistaa enkä kyllä varmana hymyile

Emme juurikaan katsele toisiamme, emmekä varsinkaan katsele silmiin. Jos joku näyttää hyvältä, tai huomiotaherättävältä, tai huomiotaherättävän hyvältä saatamme vilkaista tai jopa tuijottaa, mutta silloinkin kuola valuu. Katsomme ja ehkä hymyilemme, mutta emme tee sitä puhtaanvalkealla sydämellä, vaan teemme sitä siksi, että himokas apina sisällämme käskee. Miksi emme voisi katsoa toinen toistamme silmiin, vaikka emme edes tuntisi sitä toista, ja hymyilisi vilpitöntä hymyä, hymyilisimme koska tiedämme että se toinen tulee siitä hyvälle tuulelle, ja niin - jos hän hymyilee takaisin - tulisin minäkin. Olisin vielä äärettömästi onnellisempi jos joku kerran päivässä hymyilisi minulle ihan muuten vaan. Pitäisin kovasti siitäkin, jos kaupan kassaneidit olisivat muutakin kuin mekaanisia koneita ja hoitaisivat myös sen toisen puolikkaan työstään - ottaisivat kontaktin ihmiseen.

Mutta vittuakos sitä nyt hymyillä, kun rompe liikkuu liukuhihnalla vaikka neidolla olisi keppi perseessä ja kyrpä otsassa. Eletäänhän nyt jo 2000-lukua - unohdetaan jo kaikki muodollisuudet ja taotaan vaan sitä bruttokansantuotetta. Unohdetaan samalla se ihminen joka tahtoisi kulkea omaa polkuaan, onhan meille jo valmiiksi kaikki polut lanattu ja tampattu, senkun valitsee omalla vapaalla tahdollaan jonkun niistä.

Viime keväänä tallustelin ympäri Tampereen keskustaa, viisi tuntia kävelin ja katsoin, istuin ja katsoin ja katsoin vielä vähän, mutta kukaan ei katsonut takaisin. Neitokaiset olivat niin hienoja ja itsevarmoja, nenä oli niin pystyssä ja pylly niin kovin tiukkana. Miksi sitten on sipsutettava niin nopeasti ja katse tapittaen sinne jonnekin pottuvarpaan kynnen väliin? Vaihtoehtoja ovat

a) olen niin saatanan komea että he minuun katsoessaan tuntisivat jonkinlaista alemmuutta tai kateutta

b) olen niin kertakaikkisen ruma ja muutenkin vastenmielinen ilmestys - huh, kylläpä kitalakea kutittaa ja todella oksettaa

c) heillä on heikko itsetunto

d) heillä on MTV-sukupolven näennäisen ylikorostunut itsetunto. Tiedättehän, se kulttuuri-ikoneiltamme Lady Gagalta ja Katy Perryltä omaksuttu "haistakaa vittu olen kaunein ja sähäkin ja omaperäisin ja muutenkin hyvällä itsevarmalla tavalla outo!" -asenne, joka tekee viattomista sieluista saastunutta liukuhihnatavaraa, ylimielisiä, poskiaan levitteleviä kaikentietäviä ja tyhjäpäisiä anorektikkoja. Niin, jotenkin en pidä nykyteineistä ja heidän kulttuuristaan, mutta enhän minä heitä edes tunne.

Kuljin minäkin joskus kaupungilla otsa demonisessa kurtussa, huulet alaspäin aukeavana banaanina ja helkkarinmoisella vauhdilla näyttääkseni siltä, että minulla olisi kiire, että olisin muka menossa jonnekin, missä tapahtuu jotakin tärkeää. Ja ihmettelin miksei kukaan satunnainen kulkija ikinä ala jutella minulle!? Ei ikinä! No nyt tiedän. Ei kukaan halua häiritä sen näköistä miestä turhanpäiväisyyksillä, eikä kyllä minuakaan kiinnostaisi sellaiselle puhua.

Tampereella sain yhden ihmiskontaktin sen viisituntisen aikana. Se oli tyttö, joka promosi uutta energiajuomaa ja antoi minulle maistiaiseksi tölkillisen. Hän hymyili, tuntui ihan kivalta siihen asti kunnes tajusin, että tämäkin katse ja se niin kovin ihana hymy syntyivät ainoastaan pakon sanelemana - koska hänen oli se tehtävä ja koska siitä oli hyötyä.

Mutta useimmin ihmiset eivät turhaan katso silmiin, koska katse vangitsee ja saattaa lukita kaduntallaajan tukalaan tilanteeseen. Jos katsoo feissaria tai ruusua vitosella myyvää romanityttöä silmiin (koska hänen kylänsä muuten hukkui mutavyöryihin), niin kyllähän hän huutaa "hei!" vähän kauempaakin ja aivan varmasti tulee luoksesi. Silloin saatat olla jumissa. Ellet äkkiä puserra pirunsarvia ohimoistasi.

Itsehän tosin mielelläni ajaudun ja jopa ajan itseni kaikenlaisiin tilanteisiin yksinkertaisen katseen avulla, jos vain mahdollista. Kerrankin stalkkasin erästä rattaita työntävää nuorta naisihmistä juna-asemalla hänen siirtyessään raiteelta yksi raiteelle kahdeksan ihan vain päästäkseni laiturilla kysymään, että tarvitseekos neitokainen apua. Hän tarvitsi, nostin rattaat ja lapsen junaan, ja olin hetken sankari. Niin ei tarvinnut kenenkään junassa istuvan töllistellä ja ehkä katsoa häntä silmiin ja todeta sieltä paikaltaan, että onpas tuolla naisella kamalan vaikeaa eikä kukaan auta!

Älä jooko ole nirppanokka äläkä esitä kiireistä äläkä kovaa jätkää tai muijaa, ei se houkuta ketään. Jos vielä ajattelet, että "en vittu hymyile kellekään", se sopii, mutta kun käännyt siitä coffarin kulmalta Anttilaan jonne olet menossa katselemaan halpoja levyjä ja leffoja, niin mieti vielä siinä tätä edes sekunti, tunne vatsassa outoa kutinaa ja tunne kuinka lamppu syttyy pääsi päällä - mieti mikset tosiaan voisi katsoa ja hymillä.

Ja sitten katso ja hymyile.